Title: 4 Downhill's
Kirjoittaja: Fûr-immer
Beta: nennarawr, suuri kiitos hänelle! (:
Pairing: T/B, Ge/Gu (+ mainintoja Ge/B, Ge/OFC sekä T/B/OFC)
Rating: Eiköhän se pysyttele tuossa K-15
Genre: Aikalailla kaikenlaista sekaisin
Warnings: Kiroilua
Disclaimer: Ketään julkisuudesta tunnistettavaa henkilöä en omista, omat hahmoni ovat taasen yksinoikeudella minun. Ja tälläkään kirjoituksella en tee rahaa.
A/N: Tällaista tällä kertaa. En nyt oikein mitään osaa tästä sanoa, muuta kuin että toivottavasti pidätte ! ^^
*******
Prologi
Hän katsoo tuttua ovea, jonka taakse hän ei ole uskaltanut tulla viimeiseen kolmeen vuoteen. Vaikka hänen kaikki tavaransa luultavasti odottavat häntä vieläkin yläkerran perimmäisessä huoneessa ja vaikka kyseinen talo olikin joskus ollut hänen kotinsa yhtä paljon kuin muidenkin siellä asuvien, hän ei vain ollut uskaltanut palata. Hän tiesi, että häntä ei otettaisi avosylin vastaan, mutta ei hän voisi enää pakoillakaan. Sitä oli jatkunut jo liian pitkään ja vihdoin hänen olisi otettava vastuu teoistaan.
Hän vilkaisee hopeista rannekelloaan ja nostaa katseensa mustalle yötaivaalle. Tähdet loistavat kirkkaina, hän yrittää imeä niistä rohkeutta sekä voimaa itseensä. Hän ei vieläkään ollut täysin varma uskaltaisiko soittaa ovikelloa. Ei tiennyt, löytyisikö hänestä vaadittavaa rohkeutta pyytää anteeksi. Ja entä jos he eivät antaisi anteeksi?
Nuori mies siirtää katseensa taivaalta yhteen yläkerran ikkunoista, jonka eteen on vedetty tummat verhot eikä niiden välistä karkaa häivähdystäkään valoa. Muutkin ikkunat ovat pimeitä eikä niiden takana näy pienintäkään liikettä. Kaikki ovat varmasti jo tyytyväisinä nukkumassa ja nyt hän oli tulossa häiritsemään heidän sikeää, onnellista untaan. Hän tietää melko varmasti, mistä kukin heistä kolmesta uneksii, sen verran hyvin hän heidät tuntee. Eihän kukaan voisi niin paljon muuttua kolmessa vuodessa. Eihän?
Hän vilkaisee vielä kerran verhoilla peitettyä yläkerran ikkunaa, hän toivoo näkevänsä siellä liikettä. Hän toivoo, että kun hän lopulta päättää koputtaa tuohon oveen, sen takaa kurkistaisi Gustav. Ainoa, jonka hän uskaltaisi kohdata ensimmäisenä silmästä silmään. Bill varmasti mulkaisisi häntä vain kylmästi ja sulkisi tyynesti oven hänen nenänsä edestä, Tom taas varmasti hyökkäisi päin hänen näköään.
******
”Kuinka sä kehtaat? Sä lupasit, että mä olen ainoa!” Bill huusi kyyneleet silmissä, basisti yritti varovasti tarttua häntä hartioista. Nuorempi löi tämän käden pois olaltaan ja kiskaisi valkoisen t-paidan päänsä yli.
”Bill - rakas, anna mun selittää!”
”Ei mua enää kiinnosta, tää oli jo kolmas kerta. Vai onko niitä useampia, joista mä en tiedä? Olenko mä niin surkea, että mä en riitä sulle!?” mustahiuksinen poika jatkoi huutamistaan, kiristi vyöllä tummat farkkunsa lanteilleen ja asteli päättäväisesti ovelle.
”Kyllä pitäis kiinnostaa, Bill! Mä ihan oikeasti välitän susta, mä en vain mahda itselleni mitään!”
”Niin välittää Tomkin ja mä mietin tosissani, että miksi mä tyhmä en ole tajunnut tyytyä siihen! Ja nyt, häivy mun silmistä”, Bill totesi kylmällä äänellä ja hän nosti jäätävän katseensa lattiasta Georgin silmiin.
******
Se oli viimeinen keskustelu, jonka Georg oli käynyt laulajan kanssa. Gustav oli ollut hänen maailmansa niin kauan, kun hän vain jaksoi muistaa, mutta Bill oli tullut heti hyvänä kakkosena. Hän tosiaan oli välittänyt Billistä, ei hän ollut halunnut leikkiä tällä. Toisin kuin hän oli leikkinyt niillä kymmenillä naisilla, joita hän oli pyörittänyt viimeisen kuuden vuoden aikana. Kymmenet eivät varmaan edes riittäneet niiden laskemiseen. Naisista oli tullut hänelle pakkomielle, josta hän ei päässyt irti. Ei, ei sittenkään naisista. Seksistä oli tullut hänelle pakkomielle.
******
”Ei jumalauta, Georg! Nyt vähän vauhdilla ylös sieltä, meiän keikan piti alkaa kymmenen minuuttia sitten!” Tom rymisteli basistin hotellihuoneeseen ja kiskaisi peiton pois tämän sekä Tomille tuntemattoman tytön päältä.
”Georg, kuka toi jätkä on?” tyttö kysyi varovaisesti ja yritti haalia jotakin alastoman vartalonsa peitoksi.
”Ehkä on parasta Yvonne, että sä lähdet nyt…” Georg mutisi ja nousi sängyltä kiskomaan farkut jalkaansa.
Tom seisoi sängyn vierellä mulkoilemassa ystäväänsä, joka ojensi Yvonneksi-nimitetylle tytölle tämän vaatteita ja lopulta ohjasi tytön ulos huoneesta. Basisti jäi seisomaan suljetun oven luo, eikä oikein tiennyt miten päin olisi ollut. Hän tunsi Tomin tuomitsevan katseen itsessään, eikä uskaltanut kohdata sitä.
”Sähän oot vittu kännissäkin! Mikä helvetti sua jätkä vaivaa? Moneskohan kerta tää jo on, kun sä jätät meidät tällä tavoin pulaan! Siellä Bill ja Gustav parhaillaan yrittää jälleen keksiä jonkun pätevän syyn perumiselle. Tajuatko sä, siellä on tuhansia faneja odottamassa meitä salissa, ne huutaa siellä haltioissaan ja jälleen kerran me ei päästä nousemaan lavalle!”
”Tom, kun mulla on…” basisti yritti aloittaa, mutta rastapäinen poika asteli ripeästi hänen luokseen, tarttui rinnuksista kiinni ja työnsi hänet seinää vasten.
Georg yritti rimpuilla irti, kun hän huomasi hopparin irrottavan oikean käden otteensa ja kohotti kätensä kasvojensa tasolle. Basisti ei pystynyt mitenkään suojautumaan, kun hän sai nyrkistä kasvoihinsa. Hän käänsi päänsä sivuun ja jäi odottamaan, että Tom jatkaisi raivoamistaan. Kitaristi löi aina vain yhden kerran, joten kun hiljaisuus jatkui, Georg uskalsi kääntää kasvonsa takaisin Tomia kohti.
”Ja toi on siitä, mitä sä teit Billille. Älä enää ikinä, ikinä, loukkaa sitä noin tai mä en vastaa seurauksista”, Tom uhosi kasvot lähellä toisen omia, hänen äänensä suorastaan värisi raivosta.
”Mit… Billillehän sun pitäisi olla vihaisempi, tehän se pariskunta olette!” Georg yritti sopertaa, hoppari virnisti hänelle häijysti.
”Mitä jos sä jättäisit puuttumatta meidän asioihin?”
”En mä mitään puutu, mutta tollanen syyttely on kohtuut-” Georgin lause jäi kesken, kun Tom painoi kätensä tämän suun eteen.
”Kuten mä sanoin, älä puutu. Ja nyt, koita jatkossa ryhdistäytyä tai tää koko homma hajoaa käsiin.”
******
Se oli ollut viimeinen tikki Georgille. Hän oli pelännyt hajottavansa täydellisesti kasatun palapelin osiin ja oli lopulta tajunnut, että se oli jo pahasti säröillä, eikä sitä pystynyt enää paikkaamaan. Silloin hänen mielestään paras vaihtoehto oli särkeä se kerralla palasiksi, eikä antaa sen hajota pieniksi sirpaleiksi tuskallisen hitaasti. Jos hän nyt saisi valita uudelleen, hän uskoisi, että kaikki on paikattavissa eikä olisi häipynyt sanaakaan sanomatta.
Vasta nyt, kun basisti katsoo omin käsin maalaamansa talon ulkoseiniä, puutarhaa, jonka Bill ja Gustav kunnostivat sekä grillikatosta takapihalla, jonka he yhteisvoimin rakensivat, hän vasta tajuaa, kuinka on ikävöinyt tätä kaikkea. Hänen silmiinsä kohoaa kyyneliä, jotka hän pyyhkäisee nopeasti pois. Viimeksi hän oli kyynelehtinyt lukiessaan Gustavin lukuisia sähköposteja sekä tekstiviestejä, joissa rumpali yritti selvittää hänen olinpaikkaansa. Ikinä Georg ei ollut vastannut ja viestien tulo oli loppunut puolisentoista vuotta sitten.
Mutta nyt basisti seisoo jälleen tämän oven takana ja nyt hän on varma, että aikoo koputtaa tuohon puiseen oveen. Tämä kaikki oli liian hienoa heitettäväksi hukkaan. Kaikki mikä hänellä ja pojilla ennen oli ollut, oli liian hienoa, suorastaan harvinaista. He olivat olleet harvinaisen onnekkaita. Ehkä he voisivat vielä yhdessä nousta jaloilleen ja jatkaa eteenpäin. Hän kohottaa kätensä ovikellon painikkeelle, mutta ei ehdi painaa sitä, kun ovi jo avautuu.
”Georg?” Gustavin epäuskoinen ääni kysyy ja rumpali sulkee silmänsä, hän ravistaa hieman päätään. Ei Georg voinut olla siinä, ei vain voinut. Gustav avaa silmänsä ja luo uuden silmäyksen oven takana odottaneeseen poikaan. Roskapussi putoaa hänen kädestään.
”Georg?” rumpali kysäisee uudelleen.
”Joo, usko tai älä, mutta tässä mä olen”, Georg naurahtaa mahdollisimman rennosti, vaikka tilanne onkin äärettömän kiusallinen.
”Jätkät hei, tulkaa kattomaan kuka täällä on”, Gustav huikkaa olkansa yli ja huomaa vasta pudottaneensa roskat lattialle, mutta hän ei jaksa välittää niistä juuri nyt. Kaksi yöasuihinsa pukeutunutta nuorta miestä astuu eteiseen ja täysin samanaikaisesti heidän hymynsä hyytyvät.
”Georg? Lähe menee, hei. Sua ei kaivata täällä”, Tom toteaa ykskantaan nähtyään kuka ovella odottaa ja tarttuu suojelevasti Billiä käsivarresta. Georg ei aluksi meinaa tunnistaa Tomia, tämä on vaihtanut vaaleat rastansa tummiin letteihin.
”Joo, lähe menee”, Bill kuiskaa järkyttyneen oloisena, toistaen veljensä sanoja.
”Gustav, saanko mä tulla sisään?”
Gustav tuijottaa hetken mietteliäänä lattiaa, hän ei tiedä kuinka suhtautua. Toisaalta hän on äärettömän onnellinen, kun saa viimein tietää, että Georg on ylipäänsä hengissä ja muistaa jälleen nähdessään toisen kasvot, mihin hän oikeastaan aikoinaan olikaan ihastunut. Toisaalta hän on äärettömän vihainen, kun toinen oli niin vain ollut valmis hylkäämään hänet sanomatta sanaakaan tai vastaamatta jälkeenpäin viesteihin. Gustav olisi ollut valmis vaikka karkaamaan Georgin kanssa, jos sitä olisi pyydetty. Mutta kun ei pyydetty, karattiin vain yksin ilmoittamatta mitään. Rumpali vilkaisee kaksosia olkansa yli, he pyörittävät päätään ja lähtevät hiljaa takaisin olohuoneeseen, josta olivat tulleet. Rumpalin kulmat kurtistuvat hetkeksi, kunnes hän luo kasvoilleen mahdollisimman välinpitämättömän maskin ja raottaa ovea hieman lisää.
”Sä saat yhden mahdollisuuden selittää. Muuta mulla ei ole varaa luvata.”
---
B/N: Joo tosiaan, virheitä en löytänyt, mutta jos joku sieltä jonkun virheen ihmeellisesti löytää, niin vastuuhan on mulla. :) Pidin tästä prologista tosi paljon ja näyttää tosi lupaavalta.
~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*
Osa 1
”Bill? Oletko sä hereillä?” lettipäinen nuorukainen kuiskaa vieressään nukkuvan veljensä korvaan.
”Ei mun vielä pidä herätä töihin”, Bill mutisee tyynyynsä ja etsii itselleen parempaa asentoa. Tom hymyilee.
”Ei niin, nuku rauhassa.”
Tom itse heräsi kuultuaan askelia alakertaan johtavista portaista. Ei sillä, että hän olisi nukkunut kovinkaan sikeästi tai hyvin, päinvastoin. Georgin myöhäinen paluu kolmen vuoden piileskelyn jälkeen oli nostattanut hänen mieleensä ajatuksia, joita hän oli pohtinut läpi yön saamatta unta.
”Katos, sitähän ollaan kuin kotonaan”, Tom virnistää ivallisesti astuessaan keittiöön, jossa Georg istuu tumman puun väriseksi lakatun ruokailupöydän ääressä odottamassa kahvin tippumista.
Vanhempi vilkaisee toista kulmiensa alta ja jatkaa oikeankäden etusormellaan kuvioiden piirtelyä pöydän pintaan. Hän ei viitsisi nyt lähteä Tomin riidan haastoon mukaan, vaan uskoo parantavansa mahdollisuuksiaan heidän silmissään käyttäytymällä mahdollisimman hyvin ja osoittamalla, että on muuttunut mies. Täysin uusi Georg, joka ei enää sekoile vaan ottaa vastuuta elämästään.
”Mikä on? Veikö naiset pieniä paloja kielestäs mennessään ja nyt se on kokonaan menetetty?”
”Älä jaksa, Tom”, Georg murahtaa ja nousee tuolin jalat kirskuen seisomaan. Rauhallisesti hän astelee astiakaapille ja ottaa käteensä tutun kirjavan kahvikupin, joka on ajelehtinut aivan hyllyn perälle ja on pölyhunnun peitossa.
”Mähän vain yritän saada sut puhumaan. Ennenhän sä niin tykkäsit aina jutella, jotta me ymmärrettäisiin sua”, lettipäinen tokaisee istahtaessaan pöydän ääreen ja luo synkän katseen basistin selkään, joka huuhtelee mukiaan kraanan alla.
”Se oli kauan sitten.”
”Niin… Mä olen kyllä kuullut siitä viimeisimmästä kerrasta, kun sä anelit Billiltä ymmärrystä”, Tom sanoo hyvin hiljaa, mutta sitäkin syyttävämmin.
******
Kato ittees mihi kuntoon sä oot ajautunu
Joka kerta ku törmään suhun oot kännissä
Ja nään sut baarissa, muuten sua ei näy missään
”Hei, Georg”, Bill tervehti tylysti ystäväänsä istahtaessaan tämän pöytään. Georg irrottautui välittömästi tutun äänen kuultuaan punatukkaisen tytön kaulalta ja selvitti kurkkuaan.
”En oottanut näkeväni sua täällä”, basisti naurahti hermostuneena ja vilkaisi varovasti nuorempaa poikaa silmiin.
”Mä toivoin, etten näkisi sua täällä. Jos nyt ihan totta puhutaan, niin mä toivoin saavani vaikka sairaalasta puhelun, että sä makaat kolarin jäljiltä tajuttomana teho-osastolla. Tai että sä olisit ihan itse soittanut ja ilmoittanut, ettet ole tulossa levynjulkaisutilaisuuteen. Ehkä se vaan kuulostaa helpommalta kuin mitä se on, siksi sä et varmaan tehnytkään niin? Ainiin, mä olen Bill”, laulaja halusi olla kohtelias ja ojensi kättään seurueen punatukkaista kohti.
”Corinna.”
”Mulla olisi Georgille vähän asiaa, joten voisitko sä poistua hetkeksi?” Bill ehdotti kohteliaasti ja vilkaistuaan Georgia tyttö nousi pöydästä.
Tilanteesta vaivautuneena basisti vaihtoi koko ajan asentoaan istuimella ja yritti löytää jotakin, johon kiinnittää katseensa. Tällä kertaa hän ei halunnut katsoa niitä kauniita silmiä, jotka nyt tuijottivat häntä vaativasti.
Et taida itse käsittää,
Miten toi lähtee käsistä
Joskus oli hauskaa
Nyt sua ei voi kuin sääliä
Et taida itse käsittää
”CornerPub, Kölnin halvin, mutta viihtyisin räkälä. Kuinka mä arvasinkaan löytäväni sut täältä?” Bill kysyi huvittuneena silmäillessään ympärilleen. Asiakaskunta oli suurimmaksi osaksi jo harmaantunutta väkeä, mitä nyt sekaan oli eksynyt muutamia nuoria. Georg vain kohautti olkiaan.
”Sulla on jo Georg aika selkeät vakiopaikat. Me löydetään sut aina, kun vain halutaan.”
”Te pärjäsitte varmasti ihan mainiosti ilman muakin”, basisti tokaisi hörpätessään lasinsa tyhjäksi. Tyhjiä laseja oli kertynyt jo jonkin verran hänen pöydälleen.
”Sä olet silti osa bändiä, joten luulis sen merkitsevän sulle jotain. Ja teit aika kurjasti Gustaville.”
”Mä vien sen syömään vaikka huomenna.”
”Sehän nähdään. Miksi sä teet näin meille, Georg?” Bill kysyi eikä onnistunut enään pitämään yllä jäätävää linjaansa. Basisti nosti katseensa laulajan kasvoihin, jotka olivat murheelliset.
”Mä en voi sille mitään, Bill. Teidän pitää yrittää ymmärtää mua!” Georg huudahti ja tarttui Billin käsiin pöydän yli, ne olivat kylmät hyytävässä tuulessa vaelletun matkan jäljiltä.
”Sä et kerro meille mikä sua vaivaa! Me ei nähdä sua juuri koskaan enää!” Georg laski hetkeksi katseensa syliinsä ja yritti keksiä millä pääsisi kiemurtelemaan pois tukalasta tilanteesta.
”Sä näytät jälleen kerran uskomattoman hyvältä”, vanhempi heistä tokaisi hymyillen lyhyen hiljaisuuden jälkeen ja nosti katseensa nuorempaan, joka katsoi häntä nyt uteliaana.
Georg tiesi, että Bill oli hyvin tarkka ulkonäöstään ja rakasti saadessaan kehuja. Siihen vetoaminen oli ennenkin hyödyttänyt Georgia, joten hän päätti kokeilla tälläkin kertaa. Billin huulille tosiaan kohosi pieni hymy.
”No en mä tiedä, se yksi valkoinen paita olisi varmasti saanut mut näyttämään paremmalta”, nuorempi naurahti vilkaistessaan tummaa, kuvioitua paitaansa.
”Ei. Toi on täydellinen”, Georg hymyili ja oli tyytyväinen keskustelun saamasta käänteestä.
”Mun pitäisi varmaan ilmoittaa muille, että löysin sut”, Bill totesi ja kaivoi puhelimen taskustaan. Georg nappasi sen hänen käsistään.
”Kyllä ne voi odottaa. Mitäs sanot, jos käyt vähän siistimässä meikkejäs tuolla vessassa ja vetäydytään sen jälkeen tuohon parin korttelin päässä sijaitsevaan hotelliin?” basisti ehdotti ja katsoi nuorempaa vetoavasti silmiin. Bill takelteli hieman sanoissaan.
”Ei, mutta kun… Viime kerrastahan on vasta pari päivää!”
”Mulla on jo kauhea ikävä sun upeaa vartaloasi”, Georg kuiskasi ja sai Billin silmät sädehtimään.
”Mä tulen kohta takaisin!” tämä huudahti ja hyppelehti WC - tiloihin.
Virnuillen Georg kaivoi lompakon takataskustaan, jätti pöydälle muutaman setelin lasien viereen ja nousi pöydästä. Hän pysähtyi tiskillä odottavan Corinnan vierelle ja nyökkäsi ovea kohti. Tyttö hymyili leveästi, nappasi laukkunsa tiskiltä ja he lähtivät kiireesti kylmään yöhön käsi kädessä.
******
“Kuten mä sanoin, se oli kauan sitten”, Georg tokaisee istahtaessaan takaisin pöytään ja puhaltaa höyryävää juomaansa jäähdyttääkseen sitä.
”Niin no, se nyt sattuu olemaan meidän viimeisin muistikuva susta. Se oli se mystinen ilta, kun sä katosit, jos pääsi unohtumaan.”
”En mä ole antanut itteni unohtaa kaikkia niitä harmeja, joita mä olen teille aiheuttanut ja sen vuoksi mulla on ollut ihan helvetilliset kolme vuotta. Mutta mun mielestä on parempi puhua tästä sitten, kun kaikki on paikalla”, basisti toteaa rauhallisesti.
Varovasti hän maistaa kahviaan, johon hän on sekoittanut tilkan maitoa ja palan sokeria. Hän toteaa sen olevan juuri sopivaa hänen makuunsa, mutta juuri kun hän on maistamassa toista kulausta tummasta juomastaan, Tom lyö nyrkkinsä pöytään ja nousee takaisin jaloilleen.
”Kuinka sä kehtaat tulla enää takaisin? Meillä kolmella alkoi just olla kaikki hyvin ja pam! Siinä sä taas olet, kuin kaikki olisi ennallaan!”
”Onks kaikki hyvin, Tom?” mustahiuksisen laulajan ääni kuuluu ovensuusta, johon hän oli ilmestynyt hetki sitten seurailemaan toisten kiistelyä.
”On. Tuo yks vaan kuvittelee voivansa olla täällä taas kuin kotonaan”, kitaristi toteaa kylmästi ja ojentaa kätensä kohti nuorimmaista.
”Gustav antoi mulle illalla luvan ottaa omatoimisesti aamupalaa, jos mä olen ensimmäinen jalkeilla”, Georg selventää asialliseen sävyyn ja saa vihdoin hörpättyä uudelleen kahvistaan samalla, kun Bill hipsuttelee veljensä luo ja saa rakastavan suukon ohimolleen.
”Me tässä juuri muisteltiin sitä iltaa, kun Georg päätti ottaa hatkat. Georg itse oli kyllä sitä mieltä, että sitä ei tarvitsisi enään muistella”, Tom selvittää nopeasti tilanteen ja istahtaa takaisin paikalleen.
Bill säpsähtää pienesti muistaessaan sen marraskuisen, hyytävän kylmän illan, jolloin hän oli vaeltanut läpi Kölnin keskustan aina syrjäisimmälle kaupungin laidalle saakka ystävänsä perässä. Hän muisti, kuinka hän oli itkenyt sen räkälän WC - tiloissa tuntiessaan itsensä huijatuksi ja tyhmäksi. Hän muisti, kuinka häntä nolotti soittaa Tomille, ihan vain pyytääkseen tätä hakemaan hänet kotiin, koska hän oli vannonut saavansa Georgilta kyydin. Hän oli niin tahtonut uskoa, että ei löytäisi basistia CornerPub:istä, vaan tämän kotoa. Ja kaikki se johtui yksinomaan siitä, että hän antoi Georgin käyttää hävyttömästi heikkouttaan hyväkseen. Bill nostaa itselleen tuolin aivan Tomin viereen ja istuutuu hitaasti. Tom tarttuu häntä kädestä ja nostaa katseensa takaisin Georgiin.
”Me ollaan saatu kärsiä jo ihan tarpeeksi”, kitaristi kuiskaa kylmästi ja vilkaisee Billiä. Tämä näyttää jokseenkin järkyttyneeltä, mutta myös hyvin päättäväiseltä.
”Varsinkin Gustav, sä et edes voi kuvitella, kuinka rikki se oli ensimmäiset puol vuotta”, nuorin toteaa lasittunein silmin ja Tom rutistaa hänen kättään rohkaisevasti.
”Mutta…” Georg yrittää aloittaa, mutta lettipää vaientaa hänet katseellaan. Yleensä niin lämmin ruskea katse on tällä hetkellä jäätävin, jonka basisti on eläissään nähnyt.
”Jos sä olisit nyt järkevä, niin sä häipyisit vähin äänin ja kaikki pääsisi helpommalla”, Bill käyttää veljensä luoman hiljaisuuden hyväkseen ja tuijottaa vanhinta merkitsevästi silmiin.
”Kuule hei…” Georg yrittää jälleen aloittaa korottamalla hieman ääntään, mutta vaikenee, kun Tom nousee jälleen vauhdilla jaloilleen.
”Älä kuule kuvittelekaan puhuvas Billille tuohon sävyyn!”
”Etpä kuule sinäkään Tom ole mikään puhtain pulmunen”, basisti saa vihdoin puheenvuoron.
”Tomin aiemmat ongelmat ei liity tähän millään lailla!” Bill asettuu vuorostaan puolustuskannalle ja nousee seisomaan veljensä vierelle.
”Ai pahoista tavoista on päästy eroon vai? Huumeistahan ei tunnetusti noin vaan irrottauduta”, vanhin naurahtaa ivallisesti kohottaen kulmiaan.
”Sanoo hän, jonka ongelmat olivat pahimmasta päästä eikä edes halunnut niistä eroon?” hoppari naurahtaa vuorostaan ja Georg irvistää.
”Saamari, joko se alkaa heti aamusta?” neljäs ääni keskeyttää kolmikon hyvää vauhtia rähinäksi muuttuvan sanailun.
Gustav astelee tyynen rauhallisesti astiakaapille, nappaa tummanpunaisen kahvikuppinsa ja kaataa itselleen kahvia. Hänen silmänalusensa ovat tummat sekä turvoksissa ja kasvojen iho on kalpea huonosti nukutun yön jäljiltä. Hän istahtaa pöydän päähän ja muutkin jalkeilla olleet istahtavat paikoilleen.
”Voisitko sä Bill ottaa jääkaapista meille jotakin syötävää?” Gustav kysäisee pörröttäessään tukkaansa, joka on tyynyn jäljiltä painunut päätä myöten.
”Mitä te tahtoisitte?” nuorin kysäisee noustessaan pöydästä ja rumpali kohauttaa olkiaan.
”Tuo mitä löydät”, Tom murahtaa kaikkien puolesta kädet puuskassa ja Bill kiskaisee jääkaapin oven auki.
”Neljä”, vasta saapunut tokaisee kyllästyneenä, kun laulaja nostelee pöydälle vain kolme viilipurkkia.
”Mä en syö”, Bill sanoo takaisin ja nostaa pöytään vielä voin, juuston, leikkeleen ja vihanneksia.
”Bill…” kitaristi aloittaa ja tuijottaa veljensä selkää tämän kurotellessa lautasia kaapista.
”Kyllä mä pärjään, mä otan tosta vaikka kiivin ja banaanin”, nuorin mutisee jakaessaan lautasia. Sen tehtyään hän tepsuttelee kevein askelin keittiötason luo, nappaa korista muutaman hedelmän ja astelee Tomin vierelle.
”Mä meen ylös valmistautumaan töihin, hyvää ruokahalua”, laulaja kuiskuttaa veljensä korvaan ja suukottaa sitä kevyesti.
”Mulla ei mene kauaa”, veljeksistä vanhempi toteaa ryhtyessään hotkimaan leipäänsä, mutta toinen juoksee jo kovaa vauhtia portaita ylös.
Ruokailijoiden ylle laskeutuu synkkä hiljaisuus Billin poistuttua, Tom ja Georg yrittävät tuhota annoksensa mahdollisimman nopeasti päästäkseen pois tukalasta tilanteesta. Gustav on ainut, joka ei osoita minkäänlaisia hermostuneisuuden merkkejä ja availeekin vasta viilipurkkiaan muiden kantaessa astioitaan jo tiskiin.
”Kiitos”, Tom kiittää astellessaan tiskikoneelta huoneen ovelle, mutta pysähtyy, kun Gustav selvittää kurkkuaan.
”Georgilla olis varmaan meille jotakin kerrottavaa”, tämä tokaisee ja hörppää kuin muina miehinä heti perään kahviaan.
”Aivan! Tästähän tulee mielenkiintoista!” Tom virnistää astellessaan takaisin pöydän ääreen ja ottaa tuolillaan mahdollisimman mukavan asennon. Hän laskee kyynärpäänsä pöydälle ja luo kummastuneen katseen pöytään osuessaan johonkin, vaikka pöydän piti olla tyhjä.
”Hemmetin Bill”, kitaristi murahtaa hiljaa huomatessaan veljensä aamiaisen jääneen siihen.
---
B/N: Oikein hyvä. Tää etenee tosi hyvää vauhtia ja kuvailua on tarpeeksi. Pidän paljon. Pari virhettä sieltä löyty, mutta jos niitä vielä sieltä löytyy, niin vastuu on jälleen mun. :)
~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*
Osa 2
Mietiskellen juuri kuulemaansa Tom astelee hitaasti portaita yläkertaan, kohti kaksosten huonetta. Hän kuulee oven takaa hiljaista hyräilyä ja pieni hymy kohoaa väkisinkin hänen huulilleen, kun hän tarttuu ovenkahvaan. Laulaja seisoo keskellä huonetta kuivaamassa hiuksiaan kasvot kohti tummanvihreää mattoa, eikä kiinnitä tulijaan minkäänlaista huomiota.
”Sä unohdit aamupalasi”, Tom toteaa sulkiessaan oven perässään ja astelee istumaan sängylle, jota kukaan ei ole jaksanut sinäkään aamuna pedata.
”Hemmetti Tom, ei tolla tavalla saa pelästytellä! Mä en yhtään kuullut, että sä tulit!” Bill huudahtaa ojentautuessaan jälleen seisomaan suorana.
Nuorempi vetää muutaman kerran syvään henkeä tasatakseen pulssiaan astellessaan laittamaan radiota pienemmälle ja pomppaa sen jälkeen veljensä viereen istumaan. Hän huomaa veljensä olevan hajamielinen ja hänellä on omat epäilyksensä asian suhteen. Lohduttavasti hän kietaisee kätensä veljensä vyötärölle ja painaa päänsä tämän olalle. Tom hätkähtää hereille ajatuksistaan ja vilkaisee silmänurkastaan mustahiuksista. Bill hymyilee hänelle pienesti ja suukottaa toisen kaulaa.
”Älä välitä siitä mitä Georg sano. Tärkeintä on se, että sä itse tiedät päässees huumeista eroon ja sä olet ollut kuivilla niistä jo puoli vuotta”, nuorempi kuiskaa veljensä kaulaa vasten ja saa toisen naurahtamaan, mutta kuulee siinä hermostuneisuutta.
Bill ei kuitenkaan halua kiinnittää siihen enempää huomiota, jotta Tom ei vetäytyisi entistä synkemmäksi. Hetkeksi he molemmat hiljentyvät kuuntelemaan radiossa soivaa kappaletta, Bill jatkaa keskeytynyttä hyräilyään. Tomia hymyilyttää, kun hänen veljensä alkaa laulaa kappaleen mukana ja hän sulkee silmänsä keskittyäkseen täysin, kuullakseen veljensä hiljaisen äänen musiikin yli. Vaikka saman äänen hän kuulee radiostakin.
Ich weiss nicht was kommt
Ich weiss nicht was war
Ich weiss nur
Du bist nicht mehr da
Der Wind weckt mich auf
Ich merk dass ich lauf
”Oikeastaan mä mietin sitä, mitä Georg sanoi sen jälkeen, kun sä lähdit”, Tom keskeyttää veljensä laulun ja mustahiuksinen kohottaa päänsä toisen olalta.
Bill tarkastelee uteliaana veljensä kasvoja kuin etsien niistä vastauksia. Tom pysyttelee vaiti, kunnes radiossa soineen kappaleen viimeiset soinnut lopettavat kaikumasta huoneessa. Tom tarttuu johonkin vasemmalla puolellaan ja ojentaa lautasen kohti veljeään.
”Syö, niin mä kerron.”
Bill nyrpistää nenäänsä katsoessaan juustovoileipää, jota kitaristi työntää häntä kohti. Hän vilkaisee anovasti veljeään, jonka ilme on päättäväinen ja Bill tietää, ettei Tom aio luovuttaa tätä taistelua. Hän joko söisi leivän tai eläisi täydessä tietämättömyydessä. Vastentahtoisesti hän tarttuu lautaseen ja laskee sen syliinsä, tarttuu inhoten leipään ja haukkaa siitä pienen palan.
”Hmm… Aloitetaan siitä, että Georg väittää käyneensä jo puoli vuotta terapiassa ja aikoo kohta lopettaa siellä käymisen, se kuulemma uskoo jo voittaneensa sen taistelun. Sen on todettu kärsineen alkoholi- sekä seksiriippuvuudesta, joka kuulemma selittää ne sen ryyppyputket. Mutta kyl nyt jonkun verran pitäis itsehillintää löytyä! Oikeesti mieti nyt, sillä oli kuulemma parhaimmillaan kolmekin muijaa yhtä iltaa kohti! Se on mun mielestä jo aika hyvin. Ja sitten…”
Tom vaikenee huomatessaan veljensä leukojen jähmettyneen ja asettautuu istumaan kasvokkain veljensä kanssa. Hän nostaa vaativan katseensa suoraan veljensä silmiin, jotka tuijottavat häntä uteliaina ja nuorempi nyökkää toiselle, kehottaa sillä tätä jatkamaan. Tom virnistää hyvin pienesti, hän ei aikonut tälläkään kertaa luovuttaa ja jos Bill haluaa tehdä asiat hankalamman kautta, se sopisi hänelle. Hän tekisi tästä mukavan pienen leikin.
”Bill?” vanhempi kuiskaa vetoavasti ja nojautuu hieman lähemmäs veljeään.
”Niin?” laulaja kuiskaa takaisin suu edelleen täynnä ruokaa ensimmäisen haukun jäljiltä.
”Unohtuikohan jotakin?” Hölmistyneenä Bill kohottaa kevyesti kulmiaan ja kallistaa hieman päätään veljensä odottavan katseen alla. Pienesti hän pudistaa päätään ja saa veljensä jälleen virnistämään pienesti.
Tom tietää saaneensa veljensä hämilleen ja yrittää loihtia kasvoilleen mahdollisimman vakavan ilmeen. Kitaristi antaa katseensa hitaasti valua veljensä huulien tasolle, viettelevästi hän kostuttaa huuliaan ja kuulee, kuinka veljensä huokaisee hiljaa. Vanhempi kurottautuu vielä muutaman millin lähemmäs ja nostaa jälleen katseensa Billin silmiin. Tämän katse on entistä hämmentyneempi ja nuorempi seuraa katsellaan veljensä katsetta, joka vaihtaa taas kohdettaan.
”Aivan!”
Huudahdus karkaa nuoremman kurkusta, kun hän ymmärtää mistä on kyse. Tomin katse on laskeutunut leipään, joka odottaa yhtä haukkua lukuun ottamatta koskemattomana lautasella ja Bill nielee nopeasti suunsa tyhjäksi. Tomin vakavan ilmeen muuttuessa tyytyväiseksi hymyksi, Bill haukkaa suuren haukun leivästään ja pureskelee sitä suurieleisesti.
”No nyt näyttää taas paremmalta. Mihin mä jäin… Niin, ei Georg halunnut hirveästi mennä yksityiskohtiin, me osataan kuulemma itse luoda mielikuva siitä, mitä tuollaiset riippuvuudet saattaa aiheuttaa. Hirveästi se kuulemma katuu, ettei pyytänyt meiltä apua ja on pahoillaan kaikesta huolesta sekä tuskasta, mitä se on onnistunut aiheuttamaan. Kyllähän se kieltämättä ihan katuvalta kuulosti, mut en mä tiedä.”
Tom vaikenee ja hautautuu jälleen omiin ajatuksiinsa. Bill taistelee leipänsä kanssa ja keskittyy hetkeksi kuuntelemaan radiota. Hän kuulee portaista Gustavin äänen, mutta kuulee vain yhdet askeleet, joten uskoo tämän puhuvan puhelimessa. Tomin liikahtaessa nuorempi hätkähtää ja tarttuu veljensä tummansinisen hupparin hihaan, jotta tämä ei pääse karkaamaan.
”En mä ole lähdössä mihinkään”, vanhempi naurahtaa ja sipaisee Billin hiuksia tämän korvan taakse.
Laulaja nostaa tyhjän lautasen sylistään ja pudottaa sen varovasti sängynlaidan yli pehmeälle matolle. Tom on sillä aikaa asettautunut makoilemaan omalle laidalleen sängystä ja nuorempi heittäytyy kyljelleen tämän vierelle, painautuen aivan toisen kehoon kiinni.
”Mitä mieltä sä olet?” hän kuiskaa ja suukottaa veljensä kylkeä paidan läpi. Kuin automaattisesti Tom kohottaa toisen kätensä silitelläkseen veljensä hiuksia.
”Mistä?"
”Tästä tilanteesta. Että saako Georg jäädä?”
Tomin ilme synkkenee ja hän tyytyy vain silittelemään veljensä hiuksia rauhoittelevasti.
******
”Nykyään Bill toimii sisustussuunnittelijana ja Tom tekee silloin tällöin tuurauksia yökerhoissa. Mä itse hääräilen tuossa muutaman korttelin päässä sijaitsevassa kuntokeskuksessa kuntosaliohjaajana.”
Gustav vastailee tyynen rauhallisena Georgin esittämiin kysymyksiin ja selailee samalla tv - kanavia löytämättä mitään itseään kiinnostavaa. Säkkituoli kahahtaa pienimmänkin liikahduksen seurauksena ja vaihtamalla usein asentoa rumpali pyrkii välttämään piinaavan pitkiä hiljaisuuksia. Georg naputtaa sormillaan sohvan mustalla nahkalla verhottua käsinojaa ja yrittää keksiä mahdollisimman monipuolisia kysymyksiä, jotta hän pikkuhiljaa pääsisi ajantasalle siitä, mitä kolmikon elämässä oli kolmen vuoden aikana tapahtunut. Molemmat kääntävät katseensa eteiseen, johon yläkerrasta johtavat portaat laskeutuvat ja Gustav selvittää kurkkuaan.
”Bill ja Tom, ehdittekö käymään?” rumpali huikkaa eteiseen, jossa kaksoset kiskovat takkeja päälleen.
”Tietysti”, Tom toteaa ja tarttuu veljeään kädestä, rinnatusten he astelevat seisomaan Gustavin vierelle.
”Istukaa vaan, tässä voi mennä pieni hetki.”
Huomaamattomasti Bill vilkaisee rannekelloaan, irvistää pienesti, mutta istahtaa silti veljensä viereen. Työt eivät karkaisi mihinkään ja hän voisi hyvin olla illasta pidempään töissä. Gustav sulkee television ja hakee itselleen mahdollisimman hyvän asennon säkkituolissa. Tomia hermostuttaa, koska hän ei tiedä mistä on kyse ja huomaamattaan hän pyörittelee sormusta Billin etusormessa.
”Me tässä Georgin kanssa jo odoteltiinkin teitä. Georg haluaisi tietää, että millainen päätös me nyt tehdään.”
Bill luo pikaisen vilkaisun Georgiin, joka liikahtaa levottomana sohvalla odottaen tuomiotaan ja nuorin hymyilee tälle pienesti, mutta kääntää jälleen katseen syliinsä, kun Tom rutistaa kysyvästi hänen kättään. Bill nyppii vapaalla kädellään matosta irtoavia lankoja ja yrittää päättää mitä tahtoisi sanoa.
”Mä en halua ottaa tähän kantaa. Mä kannatan Billin mielipidettä, päättää se sitten mitä tahansa”, Tom hymähtää hiljaa vilkaisten Gustavia, joka nyökkää hyväksyvästi.
Gustav tietää, kuinka ensisijaista Tomille on Billin onnellisuus ja hyvinvointi, eikä mikään mennyt kitaristin tavoitteissa niiden edelle. Hän myös luottaa siihen, että Bill on miettinyt mielipidettään hieman tarkemmin sekä pidempään ja tulisi olemaan varma päätöksestään. Vaikka Tom joskus sattuikin olemaan eri mieltä, onnistui laulaja aina kääntämään hänen päänsä ja sai tämän uskomaan samoihin asioihin.
”Mun puolestani me voidaan antaa Georgille mahdollisuus. Mitä mä olen tähän mennessä kerennyt kuulla, niin mä tosissani uskon, että Georg tosiaan on muuttunut ja ansaitsee mahdollisuuden”, Gustav sanoo vilkaisten ensin kaksosia hieman arasti ja hymyilee sen jälkeen pikaisesti basistille.
Billin ei tarvitse nostaa katsettaan matosta huomatakseen jokaisen vilkuilevan häntä. Tomin hermostuneen vilkuilun silmäkulmasta, samalla, kun hän yrittää hillitä itsensä pysyäkseen paikallaan. Georg ei sen kummemmin vaivaudu peittelemään odottavaa katsettaan, vaan katsoo kiinteästi tummaksi meikattuja silmiä, joiden mietteliäs katse on luotu lattiaan. Kun Bill viimein hieman kohottaa katsettaan ja vilkaisee Gustavia, tämä hymyilee hänelle pienesti ja laulaja siirtää nielaisten katseensa sohvalla istuvaa kohti.
”Ei kukaan usko, vaikka me väitettäisiin, että me ei enää välitetä susta pätkän vertaa, me oltiin kuitenkin niin pitkään ystäviä. Ja mulla ei ole sydäntä lähettää sua pois. Tom kertoi mitä ongelmia sulla on todettu ja mä uskon, että sä tosiaan olet halunnut päästä niistä, koska sä oot vapaaehtoisesti hakenut apua. Joten mäkin olen valmis tutustumaan suhun uudelleen”, Bill kuiskaa, koska ei saa itsestään enempää ääntä. Georgin kasvoille kohoaa kiitollinen hymy, joka kuitenkin hyytyy hieman, kun nuorin nostaa etusormensa pystyyn kasvojensa vierelle.
”Mutta sun on parasta ymmärtää, että se on kerrasta poikki.”
Georg nyökkää osoittaakseen, että ymmärsi asian ja Billinkin huulille kohoaa viimein lempeä hymy. Tom naurahtaa hiljaa ja saa kaikkien katseet kääntymään itseensä. Hetken Tom jatkaa naureskeluaan, kunnes Bill tökkää häntä kylkeen ja kitaristi yrittää koota itsensä, jotta pystyisi kertomaan asiansa.
”Niin tyhmältä kuin tää kuulostakin, niin mun on vaan ihan pakko sanoa tämä. Me tarkkaillaan sua.”
---
B/N: Okei, hmh. Sieltä löytyi muutama virhe, toivottavasti niitä ei ole enempää siellä. Mun piti keskittyä siis nyt tähän sisältöönkin paremmin, enkä mä huomannut siinä mitään ongelmaa. Sisältö oli hyvä. Tää oli varmaan hieman lyhyempi, mitä ensimmäinen osa. Tässä ei tapahtunut sitten niin paljoa, mutta ne teki päätöksen. En osaa sanoa, eteeneekö tämä liian nopeaa. Kuitenkin uskon, että menee ihan hyvää vauhtia, jos tämän juoni ei ole se, että mitä ne tekee Georgille. Tärkeimpiä asioita on noiden kaikkien alamäet elämässä. Jokaisella on joku ongelma, joten siinä tapauksessa tää etenee oikein hyvää vauhtia. Siellä oli pari lausetta, jotka oli jotenkin tosi outoja, enkä mä keksinyt niihin mitään tilalle. Ne lauseet kyllä ymmärtää ihan hyvin, kunhan lukee tarpeeks keskittyneesti ja ajatuksella. Ja sitten tuo Tomin salaperäinen juttu, mä vaan hymyilin täällä, koskan luulin, että ne suutelee - mutta ei, Billin piti vain syödä. ;__; Petyin. Mutta joo. Oli oikein kiva osa. :)
~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*
Kirjoittaja: Fûr-immer
Beta: nennarawr, suuri kiitos hänelle! (:
Pairing: T/B, Ge/Gu (+ mainintoja Ge/B, Ge/OFC sekä T/B/OFC)
Rating: Eiköhän se pysyttele tuossa K-15
Genre: Aikalailla kaikenlaista sekaisin
Warnings: Kiroilua
Disclaimer: Ketään julkisuudesta tunnistettavaa henkilöä en omista, omat hahmoni ovat taasen yksinoikeudella minun. Ja tälläkään kirjoituksella en tee rahaa.
A/N: Tällaista tällä kertaa. En nyt oikein mitään osaa tästä sanoa, muuta kuin että toivottavasti pidätte ! ^^
*******
Prologi
Hän katsoo tuttua ovea, jonka taakse hän ei ole uskaltanut tulla viimeiseen kolmeen vuoteen. Vaikka hänen kaikki tavaransa luultavasti odottavat häntä vieläkin yläkerran perimmäisessä huoneessa ja vaikka kyseinen talo olikin joskus ollut hänen kotinsa yhtä paljon kuin muidenkin siellä asuvien, hän ei vain ollut uskaltanut palata. Hän tiesi, että häntä ei otettaisi avosylin vastaan, mutta ei hän voisi enää pakoillakaan. Sitä oli jatkunut jo liian pitkään ja vihdoin hänen olisi otettava vastuu teoistaan.
Hän vilkaisee hopeista rannekelloaan ja nostaa katseensa mustalle yötaivaalle. Tähdet loistavat kirkkaina, hän yrittää imeä niistä rohkeutta sekä voimaa itseensä. Hän ei vieläkään ollut täysin varma uskaltaisiko soittaa ovikelloa. Ei tiennyt, löytyisikö hänestä vaadittavaa rohkeutta pyytää anteeksi. Ja entä jos he eivät antaisi anteeksi?
Nuori mies siirtää katseensa taivaalta yhteen yläkerran ikkunoista, jonka eteen on vedetty tummat verhot eikä niiden välistä karkaa häivähdystäkään valoa. Muutkin ikkunat ovat pimeitä eikä niiden takana näy pienintäkään liikettä. Kaikki ovat varmasti jo tyytyväisinä nukkumassa ja nyt hän oli tulossa häiritsemään heidän sikeää, onnellista untaan. Hän tietää melko varmasti, mistä kukin heistä kolmesta uneksii, sen verran hyvin hän heidät tuntee. Eihän kukaan voisi niin paljon muuttua kolmessa vuodessa. Eihän?
Hän vilkaisee vielä kerran verhoilla peitettyä yläkerran ikkunaa, hän toivoo näkevänsä siellä liikettä. Hän toivoo, että kun hän lopulta päättää koputtaa tuohon oveen, sen takaa kurkistaisi Gustav. Ainoa, jonka hän uskaltaisi kohdata ensimmäisenä silmästä silmään. Bill varmasti mulkaisisi häntä vain kylmästi ja sulkisi tyynesti oven hänen nenänsä edestä, Tom taas varmasti hyökkäisi päin hänen näköään.
******
”Kuinka sä kehtaat? Sä lupasit, että mä olen ainoa!” Bill huusi kyyneleet silmissä, basisti yritti varovasti tarttua häntä hartioista. Nuorempi löi tämän käden pois olaltaan ja kiskaisi valkoisen t-paidan päänsä yli.
”Bill - rakas, anna mun selittää!”
”Ei mua enää kiinnosta, tää oli jo kolmas kerta. Vai onko niitä useampia, joista mä en tiedä? Olenko mä niin surkea, että mä en riitä sulle!?” mustahiuksinen poika jatkoi huutamistaan, kiristi vyöllä tummat farkkunsa lanteilleen ja asteli päättäväisesti ovelle.
”Kyllä pitäis kiinnostaa, Bill! Mä ihan oikeasti välitän susta, mä en vain mahda itselleni mitään!”
”Niin välittää Tomkin ja mä mietin tosissani, että miksi mä tyhmä en ole tajunnut tyytyä siihen! Ja nyt, häivy mun silmistä”, Bill totesi kylmällä äänellä ja hän nosti jäätävän katseensa lattiasta Georgin silmiin.
******
Se oli viimeinen keskustelu, jonka Georg oli käynyt laulajan kanssa. Gustav oli ollut hänen maailmansa niin kauan, kun hän vain jaksoi muistaa, mutta Bill oli tullut heti hyvänä kakkosena. Hän tosiaan oli välittänyt Billistä, ei hän ollut halunnut leikkiä tällä. Toisin kuin hän oli leikkinyt niillä kymmenillä naisilla, joita hän oli pyörittänyt viimeisen kuuden vuoden aikana. Kymmenet eivät varmaan edes riittäneet niiden laskemiseen. Naisista oli tullut hänelle pakkomielle, josta hän ei päässyt irti. Ei, ei sittenkään naisista. Seksistä oli tullut hänelle pakkomielle.
******
”Ei jumalauta, Georg! Nyt vähän vauhdilla ylös sieltä, meiän keikan piti alkaa kymmenen minuuttia sitten!” Tom rymisteli basistin hotellihuoneeseen ja kiskaisi peiton pois tämän sekä Tomille tuntemattoman tytön päältä.
”Georg, kuka toi jätkä on?” tyttö kysyi varovaisesti ja yritti haalia jotakin alastoman vartalonsa peitoksi.
”Ehkä on parasta Yvonne, että sä lähdet nyt…” Georg mutisi ja nousi sängyltä kiskomaan farkut jalkaansa.
Tom seisoi sängyn vierellä mulkoilemassa ystäväänsä, joka ojensi Yvonneksi-nimitetylle tytölle tämän vaatteita ja lopulta ohjasi tytön ulos huoneesta. Basisti jäi seisomaan suljetun oven luo, eikä oikein tiennyt miten päin olisi ollut. Hän tunsi Tomin tuomitsevan katseen itsessään, eikä uskaltanut kohdata sitä.
”Sähän oot vittu kännissäkin! Mikä helvetti sua jätkä vaivaa? Moneskohan kerta tää jo on, kun sä jätät meidät tällä tavoin pulaan! Siellä Bill ja Gustav parhaillaan yrittää jälleen keksiä jonkun pätevän syyn perumiselle. Tajuatko sä, siellä on tuhansia faneja odottamassa meitä salissa, ne huutaa siellä haltioissaan ja jälleen kerran me ei päästä nousemaan lavalle!”
”Tom, kun mulla on…” basisti yritti aloittaa, mutta rastapäinen poika asteli ripeästi hänen luokseen, tarttui rinnuksista kiinni ja työnsi hänet seinää vasten.
Georg yritti rimpuilla irti, kun hän huomasi hopparin irrottavan oikean käden otteensa ja kohotti kätensä kasvojensa tasolle. Basisti ei pystynyt mitenkään suojautumaan, kun hän sai nyrkistä kasvoihinsa. Hän käänsi päänsä sivuun ja jäi odottamaan, että Tom jatkaisi raivoamistaan. Kitaristi löi aina vain yhden kerran, joten kun hiljaisuus jatkui, Georg uskalsi kääntää kasvonsa takaisin Tomia kohti.
”Ja toi on siitä, mitä sä teit Billille. Älä enää ikinä, ikinä, loukkaa sitä noin tai mä en vastaa seurauksista”, Tom uhosi kasvot lähellä toisen omia, hänen äänensä suorastaan värisi raivosta.
”Mit… Billillehän sun pitäisi olla vihaisempi, tehän se pariskunta olette!” Georg yritti sopertaa, hoppari virnisti hänelle häijysti.
”Mitä jos sä jättäisit puuttumatta meidän asioihin?”
”En mä mitään puutu, mutta tollanen syyttely on kohtuut-” Georgin lause jäi kesken, kun Tom painoi kätensä tämän suun eteen.
”Kuten mä sanoin, älä puutu. Ja nyt, koita jatkossa ryhdistäytyä tai tää koko homma hajoaa käsiin.”
******
Se oli ollut viimeinen tikki Georgille. Hän oli pelännyt hajottavansa täydellisesti kasatun palapelin osiin ja oli lopulta tajunnut, että se oli jo pahasti säröillä, eikä sitä pystynyt enää paikkaamaan. Silloin hänen mielestään paras vaihtoehto oli särkeä se kerralla palasiksi, eikä antaa sen hajota pieniksi sirpaleiksi tuskallisen hitaasti. Jos hän nyt saisi valita uudelleen, hän uskoisi, että kaikki on paikattavissa eikä olisi häipynyt sanaakaan sanomatta.
Vasta nyt, kun basisti katsoo omin käsin maalaamansa talon ulkoseiniä, puutarhaa, jonka Bill ja Gustav kunnostivat sekä grillikatosta takapihalla, jonka he yhteisvoimin rakensivat, hän vasta tajuaa, kuinka on ikävöinyt tätä kaikkea. Hänen silmiinsä kohoaa kyyneliä, jotka hän pyyhkäisee nopeasti pois. Viimeksi hän oli kyynelehtinyt lukiessaan Gustavin lukuisia sähköposteja sekä tekstiviestejä, joissa rumpali yritti selvittää hänen olinpaikkaansa. Ikinä Georg ei ollut vastannut ja viestien tulo oli loppunut puolisentoista vuotta sitten.
Mutta nyt basisti seisoo jälleen tämän oven takana ja nyt hän on varma, että aikoo koputtaa tuohon puiseen oveen. Tämä kaikki oli liian hienoa heitettäväksi hukkaan. Kaikki mikä hänellä ja pojilla ennen oli ollut, oli liian hienoa, suorastaan harvinaista. He olivat olleet harvinaisen onnekkaita. Ehkä he voisivat vielä yhdessä nousta jaloilleen ja jatkaa eteenpäin. Hän kohottaa kätensä ovikellon painikkeelle, mutta ei ehdi painaa sitä, kun ovi jo avautuu.
”Georg?” Gustavin epäuskoinen ääni kysyy ja rumpali sulkee silmänsä, hän ravistaa hieman päätään. Ei Georg voinut olla siinä, ei vain voinut. Gustav avaa silmänsä ja luo uuden silmäyksen oven takana odottaneeseen poikaan. Roskapussi putoaa hänen kädestään.
”Georg?” rumpali kysäisee uudelleen.
”Joo, usko tai älä, mutta tässä mä olen”, Georg naurahtaa mahdollisimman rennosti, vaikka tilanne onkin äärettömän kiusallinen.
”Jätkät hei, tulkaa kattomaan kuka täällä on”, Gustav huikkaa olkansa yli ja huomaa vasta pudottaneensa roskat lattialle, mutta hän ei jaksa välittää niistä juuri nyt. Kaksi yöasuihinsa pukeutunutta nuorta miestä astuu eteiseen ja täysin samanaikaisesti heidän hymynsä hyytyvät.
”Georg? Lähe menee, hei. Sua ei kaivata täällä”, Tom toteaa ykskantaan nähtyään kuka ovella odottaa ja tarttuu suojelevasti Billiä käsivarresta. Georg ei aluksi meinaa tunnistaa Tomia, tämä on vaihtanut vaaleat rastansa tummiin letteihin.
”Joo, lähe menee”, Bill kuiskaa järkyttyneen oloisena, toistaen veljensä sanoja.
”Gustav, saanko mä tulla sisään?”
Gustav tuijottaa hetken mietteliäänä lattiaa, hän ei tiedä kuinka suhtautua. Toisaalta hän on äärettömän onnellinen, kun saa viimein tietää, että Georg on ylipäänsä hengissä ja muistaa jälleen nähdessään toisen kasvot, mihin hän oikeastaan aikoinaan olikaan ihastunut. Toisaalta hän on äärettömän vihainen, kun toinen oli niin vain ollut valmis hylkäämään hänet sanomatta sanaakaan tai vastaamatta jälkeenpäin viesteihin. Gustav olisi ollut valmis vaikka karkaamaan Georgin kanssa, jos sitä olisi pyydetty. Mutta kun ei pyydetty, karattiin vain yksin ilmoittamatta mitään. Rumpali vilkaisee kaksosia olkansa yli, he pyörittävät päätään ja lähtevät hiljaa takaisin olohuoneeseen, josta olivat tulleet. Rumpalin kulmat kurtistuvat hetkeksi, kunnes hän luo kasvoilleen mahdollisimman välinpitämättömän maskin ja raottaa ovea hieman lisää.
”Sä saat yhden mahdollisuuden selittää. Muuta mulla ei ole varaa luvata.”
---
B/N: Joo tosiaan, virheitä en löytänyt, mutta jos joku sieltä jonkun virheen ihmeellisesti löytää, niin vastuuhan on mulla. :) Pidin tästä prologista tosi paljon ja näyttää tosi lupaavalta.
~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*
Osa 1
”Bill? Oletko sä hereillä?” lettipäinen nuorukainen kuiskaa vieressään nukkuvan veljensä korvaan.
”Ei mun vielä pidä herätä töihin”, Bill mutisee tyynyynsä ja etsii itselleen parempaa asentoa. Tom hymyilee.
”Ei niin, nuku rauhassa.”
Tom itse heräsi kuultuaan askelia alakertaan johtavista portaista. Ei sillä, että hän olisi nukkunut kovinkaan sikeästi tai hyvin, päinvastoin. Georgin myöhäinen paluu kolmen vuoden piileskelyn jälkeen oli nostattanut hänen mieleensä ajatuksia, joita hän oli pohtinut läpi yön saamatta unta.
”Katos, sitähän ollaan kuin kotonaan”, Tom virnistää ivallisesti astuessaan keittiöön, jossa Georg istuu tumman puun väriseksi lakatun ruokailupöydän ääressä odottamassa kahvin tippumista.
Vanhempi vilkaisee toista kulmiensa alta ja jatkaa oikeankäden etusormellaan kuvioiden piirtelyä pöydän pintaan. Hän ei viitsisi nyt lähteä Tomin riidan haastoon mukaan, vaan uskoo parantavansa mahdollisuuksiaan heidän silmissään käyttäytymällä mahdollisimman hyvin ja osoittamalla, että on muuttunut mies. Täysin uusi Georg, joka ei enää sekoile vaan ottaa vastuuta elämästään.
”Mikä on? Veikö naiset pieniä paloja kielestäs mennessään ja nyt se on kokonaan menetetty?”
”Älä jaksa, Tom”, Georg murahtaa ja nousee tuolin jalat kirskuen seisomaan. Rauhallisesti hän astelee astiakaapille ja ottaa käteensä tutun kirjavan kahvikupin, joka on ajelehtinut aivan hyllyn perälle ja on pölyhunnun peitossa.
”Mähän vain yritän saada sut puhumaan. Ennenhän sä niin tykkäsit aina jutella, jotta me ymmärrettäisiin sua”, lettipäinen tokaisee istahtaessaan pöydän ääreen ja luo synkän katseen basistin selkään, joka huuhtelee mukiaan kraanan alla.
”Se oli kauan sitten.”
”Niin… Mä olen kyllä kuullut siitä viimeisimmästä kerrasta, kun sä anelit Billiltä ymmärrystä”, Tom sanoo hyvin hiljaa, mutta sitäkin syyttävämmin.
******
Kato ittees mihi kuntoon sä oot ajautunu
Joka kerta ku törmään suhun oot kännissä
Ja nään sut baarissa, muuten sua ei näy missään
”Hei, Georg”, Bill tervehti tylysti ystäväänsä istahtaessaan tämän pöytään. Georg irrottautui välittömästi tutun äänen kuultuaan punatukkaisen tytön kaulalta ja selvitti kurkkuaan.
”En oottanut näkeväni sua täällä”, basisti naurahti hermostuneena ja vilkaisi varovasti nuorempaa poikaa silmiin.
”Mä toivoin, etten näkisi sua täällä. Jos nyt ihan totta puhutaan, niin mä toivoin saavani vaikka sairaalasta puhelun, että sä makaat kolarin jäljiltä tajuttomana teho-osastolla. Tai että sä olisit ihan itse soittanut ja ilmoittanut, ettet ole tulossa levynjulkaisutilaisuuteen. Ehkä se vaan kuulostaa helpommalta kuin mitä se on, siksi sä et varmaan tehnytkään niin? Ainiin, mä olen Bill”, laulaja halusi olla kohtelias ja ojensi kättään seurueen punatukkaista kohti.
”Corinna.”
”Mulla olisi Georgille vähän asiaa, joten voisitko sä poistua hetkeksi?” Bill ehdotti kohteliaasti ja vilkaistuaan Georgia tyttö nousi pöydästä.
Tilanteesta vaivautuneena basisti vaihtoi koko ajan asentoaan istuimella ja yritti löytää jotakin, johon kiinnittää katseensa. Tällä kertaa hän ei halunnut katsoa niitä kauniita silmiä, jotka nyt tuijottivat häntä vaativasti.
Et taida itse käsittää,
Miten toi lähtee käsistä
Joskus oli hauskaa
Nyt sua ei voi kuin sääliä
Et taida itse käsittää
”CornerPub, Kölnin halvin, mutta viihtyisin räkälä. Kuinka mä arvasinkaan löytäväni sut täältä?” Bill kysyi huvittuneena silmäillessään ympärilleen. Asiakaskunta oli suurimmaksi osaksi jo harmaantunutta väkeä, mitä nyt sekaan oli eksynyt muutamia nuoria. Georg vain kohautti olkiaan.
”Sulla on jo Georg aika selkeät vakiopaikat. Me löydetään sut aina, kun vain halutaan.”
”Te pärjäsitte varmasti ihan mainiosti ilman muakin”, basisti tokaisi hörpätessään lasinsa tyhjäksi. Tyhjiä laseja oli kertynyt jo jonkin verran hänen pöydälleen.
”Sä olet silti osa bändiä, joten luulis sen merkitsevän sulle jotain. Ja teit aika kurjasti Gustaville.”
”Mä vien sen syömään vaikka huomenna.”
”Sehän nähdään. Miksi sä teet näin meille, Georg?” Bill kysyi eikä onnistunut enään pitämään yllä jäätävää linjaansa. Basisti nosti katseensa laulajan kasvoihin, jotka olivat murheelliset.
”Mä en voi sille mitään, Bill. Teidän pitää yrittää ymmärtää mua!” Georg huudahti ja tarttui Billin käsiin pöydän yli, ne olivat kylmät hyytävässä tuulessa vaelletun matkan jäljiltä.
”Sä et kerro meille mikä sua vaivaa! Me ei nähdä sua juuri koskaan enää!” Georg laski hetkeksi katseensa syliinsä ja yritti keksiä millä pääsisi kiemurtelemaan pois tukalasta tilanteesta.
”Sä näytät jälleen kerran uskomattoman hyvältä”, vanhempi heistä tokaisi hymyillen lyhyen hiljaisuuden jälkeen ja nosti katseensa nuorempaan, joka katsoi häntä nyt uteliaana.
Georg tiesi, että Bill oli hyvin tarkka ulkonäöstään ja rakasti saadessaan kehuja. Siihen vetoaminen oli ennenkin hyödyttänyt Georgia, joten hän päätti kokeilla tälläkin kertaa. Billin huulille tosiaan kohosi pieni hymy.
”No en mä tiedä, se yksi valkoinen paita olisi varmasti saanut mut näyttämään paremmalta”, nuorempi naurahti vilkaistessaan tummaa, kuvioitua paitaansa.
”Ei. Toi on täydellinen”, Georg hymyili ja oli tyytyväinen keskustelun saamasta käänteestä.
”Mun pitäisi varmaan ilmoittaa muille, että löysin sut”, Bill totesi ja kaivoi puhelimen taskustaan. Georg nappasi sen hänen käsistään.
”Kyllä ne voi odottaa. Mitäs sanot, jos käyt vähän siistimässä meikkejäs tuolla vessassa ja vetäydytään sen jälkeen tuohon parin korttelin päässä sijaitsevaan hotelliin?” basisti ehdotti ja katsoi nuorempaa vetoavasti silmiin. Bill takelteli hieman sanoissaan.
”Ei, mutta kun… Viime kerrastahan on vasta pari päivää!”
”Mulla on jo kauhea ikävä sun upeaa vartaloasi”, Georg kuiskasi ja sai Billin silmät sädehtimään.
”Mä tulen kohta takaisin!” tämä huudahti ja hyppelehti WC - tiloihin.
Virnuillen Georg kaivoi lompakon takataskustaan, jätti pöydälle muutaman setelin lasien viereen ja nousi pöydästä. Hän pysähtyi tiskillä odottavan Corinnan vierelle ja nyökkäsi ovea kohti. Tyttö hymyili leveästi, nappasi laukkunsa tiskiltä ja he lähtivät kiireesti kylmään yöhön käsi kädessä.
******
“Kuten mä sanoin, se oli kauan sitten”, Georg tokaisee istahtaessaan takaisin pöytään ja puhaltaa höyryävää juomaansa jäähdyttääkseen sitä.
”Niin no, se nyt sattuu olemaan meidän viimeisin muistikuva susta. Se oli se mystinen ilta, kun sä katosit, jos pääsi unohtumaan.”
”En mä ole antanut itteni unohtaa kaikkia niitä harmeja, joita mä olen teille aiheuttanut ja sen vuoksi mulla on ollut ihan helvetilliset kolme vuotta. Mutta mun mielestä on parempi puhua tästä sitten, kun kaikki on paikalla”, basisti toteaa rauhallisesti.
Varovasti hän maistaa kahviaan, johon hän on sekoittanut tilkan maitoa ja palan sokeria. Hän toteaa sen olevan juuri sopivaa hänen makuunsa, mutta juuri kun hän on maistamassa toista kulausta tummasta juomastaan, Tom lyö nyrkkinsä pöytään ja nousee takaisin jaloilleen.
”Kuinka sä kehtaat tulla enää takaisin? Meillä kolmella alkoi just olla kaikki hyvin ja pam! Siinä sä taas olet, kuin kaikki olisi ennallaan!”
”Onks kaikki hyvin, Tom?” mustahiuksisen laulajan ääni kuuluu ovensuusta, johon hän oli ilmestynyt hetki sitten seurailemaan toisten kiistelyä.
”On. Tuo yks vaan kuvittelee voivansa olla täällä taas kuin kotonaan”, kitaristi toteaa kylmästi ja ojentaa kätensä kohti nuorimmaista.
”Gustav antoi mulle illalla luvan ottaa omatoimisesti aamupalaa, jos mä olen ensimmäinen jalkeilla”, Georg selventää asialliseen sävyyn ja saa vihdoin hörpättyä uudelleen kahvistaan samalla, kun Bill hipsuttelee veljensä luo ja saa rakastavan suukon ohimolleen.
”Me tässä juuri muisteltiin sitä iltaa, kun Georg päätti ottaa hatkat. Georg itse oli kyllä sitä mieltä, että sitä ei tarvitsisi enään muistella”, Tom selvittää nopeasti tilanteen ja istahtaa takaisin paikalleen.
Bill säpsähtää pienesti muistaessaan sen marraskuisen, hyytävän kylmän illan, jolloin hän oli vaeltanut läpi Kölnin keskustan aina syrjäisimmälle kaupungin laidalle saakka ystävänsä perässä. Hän muisti, kuinka hän oli itkenyt sen räkälän WC - tiloissa tuntiessaan itsensä huijatuksi ja tyhmäksi. Hän muisti, kuinka häntä nolotti soittaa Tomille, ihan vain pyytääkseen tätä hakemaan hänet kotiin, koska hän oli vannonut saavansa Georgilta kyydin. Hän oli niin tahtonut uskoa, että ei löytäisi basistia CornerPub:istä, vaan tämän kotoa. Ja kaikki se johtui yksinomaan siitä, että hän antoi Georgin käyttää hävyttömästi heikkouttaan hyväkseen. Bill nostaa itselleen tuolin aivan Tomin viereen ja istuutuu hitaasti. Tom tarttuu häntä kädestä ja nostaa katseensa takaisin Georgiin.
”Me ollaan saatu kärsiä jo ihan tarpeeksi”, kitaristi kuiskaa kylmästi ja vilkaisee Billiä. Tämä näyttää jokseenkin järkyttyneeltä, mutta myös hyvin päättäväiseltä.
”Varsinkin Gustav, sä et edes voi kuvitella, kuinka rikki se oli ensimmäiset puol vuotta”, nuorin toteaa lasittunein silmin ja Tom rutistaa hänen kättään rohkaisevasti.
”Mutta…” Georg yrittää aloittaa, mutta lettipää vaientaa hänet katseellaan. Yleensä niin lämmin ruskea katse on tällä hetkellä jäätävin, jonka basisti on eläissään nähnyt.
”Jos sä olisit nyt järkevä, niin sä häipyisit vähin äänin ja kaikki pääsisi helpommalla”, Bill käyttää veljensä luoman hiljaisuuden hyväkseen ja tuijottaa vanhinta merkitsevästi silmiin.
”Kuule hei…” Georg yrittää jälleen aloittaa korottamalla hieman ääntään, mutta vaikenee, kun Tom nousee jälleen vauhdilla jaloilleen.
”Älä kuule kuvittelekaan puhuvas Billille tuohon sävyyn!”
”Etpä kuule sinäkään Tom ole mikään puhtain pulmunen”, basisti saa vihdoin puheenvuoron.
”Tomin aiemmat ongelmat ei liity tähän millään lailla!” Bill asettuu vuorostaan puolustuskannalle ja nousee seisomaan veljensä vierelle.
”Ai pahoista tavoista on päästy eroon vai? Huumeistahan ei tunnetusti noin vaan irrottauduta”, vanhin naurahtaa ivallisesti kohottaen kulmiaan.
”Sanoo hän, jonka ongelmat olivat pahimmasta päästä eikä edes halunnut niistä eroon?” hoppari naurahtaa vuorostaan ja Georg irvistää.
”Saamari, joko se alkaa heti aamusta?” neljäs ääni keskeyttää kolmikon hyvää vauhtia rähinäksi muuttuvan sanailun.
Gustav astelee tyynen rauhallisesti astiakaapille, nappaa tummanpunaisen kahvikuppinsa ja kaataa itselleen kahvia. Hänen silmänalusensa ovat tummat sekä turvoksissa ja kasvojen iho on kalpea huonosti nukutun yön jäljiltä. Hän istahtaa pöydän päähän ja muutkin jalkeilla olleet istahtavat paikoilleen.
”Voisitko sä Bill ottaa jääkaapista meille jotakin syötävää?” Gustav kysäisee pörröttäessään tukkaansa, joka on tyynyn jäljiltä painunut päätä myöten.
”Mitä te tahtoisitte?” nuorin kysäisee noustessaan pöydästä ja rumpali kohauttaa olkiaan.
”Tuo mitä löydät”, Tom murahtaa kaikkien puolesta kädet puuskassa ja Bill kiskaisee jääkaapin oven auki.
”Neljä”, vasta saapunut tokaisee kyllästyneenä, kun laulaja nostelee pöydälle vain kolme viilipurkkia.
”Mä en syö”, Bill sanoo takaisin ja nostaa pöytään vielä voin, juuston, leikkeleen ja vihanneksia.
”Bill…” kitaristi aloittaa ja tuijottaa veljensä selkää tämän kurotellessa lautasia kaapista.
”Kyllä mä pärjään, mä otan tosta vaikka kiivin ja banaanin”, nuorin mutisee jakaessaan lautasia. Sen tehtyään hän tepsuttelee kevein askelin keittiötason luo, nappaa korista muutaman hedelmän ja astelee Tomin vierelle.
”Mä meen ylös valmistautumaan töihin, hyvää ruokahalua”, laulaja kuiskuttaa veljensä korvaan ja suukottaa sitä kevyesti.
”Mulla ei mene kauaa”, veljeksistä vanhempi toteaa ryhtyessään hotkimaan leipäänsä, mutta toinen juoksee jo kovaa vauhtia portaita ylös.
Ruokailijoiden ylle laskeutuu synkkä hiljaisuus Billin poistuttua, Tom ja Georg yrittävät tuhota annoksensa mahdollisimman nopeasti päästäkseen pois tukalasta tilanteesta. Gustav on ainut, joka ei osoita minkäänlaisia hermostuneisuuden merkkejä ja availeekin vasta viilipurkkiaan muiden kantaessa astioitaan jo tiskiin.
”Kiitos”, Tom kiittää astellessaan tiskikoneelta huoneen ovelle, mutta pysähtyy, kun Gustav selvittää kurkkuaan.
”Georgilla olis varmaan meille jotakin kerrottavaa”, tämä tokaisee ja hörppää kuin muina miehinä heti perään kahviaan.
”Aivan! Tästähän tulee mielenkiintoista!” Tom virnistää astellessaan takaisin pöydän ääreen ja ottaa tuolillaan mahdollisimman mukavan asennon. Hän laskee kyynärpäänsä pöydälle ja luo kummastuneen katseen pöytään osuessaan johonkin, vaikka pöydän piti olla tyhjä.
”Hemmetin Bill”, kitaristi murahtaa hiljaa huomatessaan veljensä aamiaisen jääneen siihen.
---
B/N: Oikein hyvä. Tää etenee tosi hyvää vauhtia ja kuvailua on tarpeeksi. Pidän paljon. Pari virhettä sieltä löyty, mutta jos niitä vielä sieltä löytyy, niin vastuu on jälleen mun. :)
~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*
Osa 2
Mietiskellen juuri kuulemaansa Tom astelee hitaasti portaita yläkertaan, kohti kaksosten huonetta. Hän kuulee oven takaa hiljaista hyräilyä ja pieni hymy kohoaa väkisinkin hänen huulilleen, kun hän tarttuu ovenkahvaan. Laulaja seisoo keskellä huonetta kuivaamassa hiuksiaan kasvot kohti tummanvihreää mattoa, eikä kiinnitä tulijaan minkäänlaista huomiota.
”Sä unohdit aamupalasi”, Tom toteaa sulkiessaan oven perässään ja astelee istumaan sängylle, jota kukaan ei ole jaksanut sinäkään aamuna pedata.
”Hemmetti Tom, ei tolla tavalla saa pelästytellä! Mä en yhtään kuullut, että sä tulit!” Bill huudahtaa ojentautuessaan jälleen seisomaan suorana.
Nuorempi vetää muutaman kerran syvään henkeä tasatakseen pulssiaan astellessaan laittamaan radiota pienemmälle ja pomppaa sen jälkeen veljensä viereen istumaan. Hän huomaa veljensä olevan hajamielinen ja hänellä on omat epäilyksensä asian suhteen. Lohduttavasti hän kietaisee kätensä veljensä vyötärölle ja painaa päänsä tämän olalle. Tom hätkähtää hereille ajatuksistaan ja vilkaisee silmänurkastaan mustahiuksista. Bill hymyilee hänelle pienesti ja suukottaa toisen kaulaa.
”Älä välitä siitä mitä Georg sano. Tärkeintä on se, että sä itse tiedät päässees huumeista eroon ja sä olet ollut kuivilla niistä jo puoli vuotta”, nuorempi kuiskaa veljensä kaulaa vasten ja saa toisen naurahtamaan, mutta kuulee siinä hermostuneisuutta.
Bill ei kuitenkaan halua kiinnittää siihen enempää huomiota, jotta Tom ei vetäytyisi entistä synkemmäksi. Hetkeksi he molemmat hiljentyvät kuuntelemaan radiossa soivaa kappaletta, Bill jatkaa keskeytynyttä hyräilyään. Tomia hymyilyttää, kun hänen veljensä alkaa laulaa kappaleen mukana ja hän sulkee silmänsä keskittyäkseen täysin, kuullakseen veljensä hiljaisen äänen musiikin yli. Vaikka saman äänen hän kuulee radiostakin.
Ich weiss nicht was kommt
Ich weiss nicht was war
Ich weiss nur
Du bist nicht mehr da
Der Wind weckt mich auf
Ich merk dass ich lauf
”Oikeastaan mä mietin sitä, mitä Georg sanoi sen jälkeen, kun sä lähdit”, Tom keskeyttää veljensä laulun ja mustahiuksinen kohottaa päänsä toisen olalta.
Bill tarkastelee uteliaana veljensä kasvoja kuin etsien niistä vastauksia. Tom pysyttelee vaiti, kunnes radiossa soineen kappaleen viimeiset soinnut lopettavat kaikumasta huoneessa. Tom tarttuu johonkin vasemmalla puolellaan ja ojentaa lautasen kohti veljeään.
”Syö, niin mä kerron.”
Bill nyrpistää nenäänsä katsoessaan juustovoileipää, jota kitaristi työntää häntä kohti. Hän vilkaisee anovasti veljeään, jonka ilme on päättäväinen ja Bill tietää, ettei Tom aio luovuttaa tätä taistelua. Hän joko söisi leivän tai eläisi täydessä tietämättömyydessä. Vastentahtoisesti hän tarttuu lautaseen ja laskee sen syliinsä, tarttuu inhoten leipään ja haukkaa siitä pienen palan.
”Hmm… Aloitetaan siitä, että Georg väittää käyneensä jo puoli vuotta terapiassa ja aikoo kohta lopettaa siellä käymisen, se kuulemma uskoo jo voittaneensa sen taistelun. Sen on todettu kärsineen alkoholi- sekä seksiriippuvuudesta, joka kuulemma selittää ne sen ryyppyputket. Mutta kyl nyt jonkun verran pitäis itsehillintää löytyä! Oikeesti mieti nyt, sillä oli kuulemma parhaimmillaan kolmekin muijaa yhtä iltaa kohti! Se on mun mielestä jo aika hyvin. Ja sitten…”
Tom vaikenee huomatessaan veljensä leukojen jähmettyneen ja asettautuu istumaan kasvokkain veljensä kanssa. Hän nostaa vaativan katseensa suoraan veljensä silmiin, jotka tuijottavat häntä uteliaina ja nuorempi nyökkää toiselle, kehottaa sillä tätä jatkamaan. Tom virnistää hyvin pienesti, hän ei aikonut tälläkään kertaa luovuttaa ja jos Bill haluaa tehdä asiat hankalamman kautta, se sopisi hänelle. Hän tekisi tästä mukavan pienen leikin.
”Bill?” vanhempi kuiskaa vetoavasti ja nojautuu hieman lähemmäs veljeään.
”Niin?” laulaja kuiskaa takaisin suu edelleen täynnä ruokaa ensimmäisen haukun jäljiltä.
”Unohtuikohan jotakin?” Hölmistyneenä Bill kohottaa kevyesti kulmiaan ja kallistaa hieman päätään veljensä odottavan katseen alla. Pienesti hän pudistaa päätään ja saa veljensä jälleen virnistämään pienesti.
Tom tietää saaneensa veljensä hämilleen ja yrittää loihtia kasvoilleen mahdollisimman vakavan ilmeen. Kitaristi antaa katseensa hitaasti valua veljensä huulien tasolle, viettelevästi hän kostuttaa huuliaan ja kuulee, kuinka veljensä huokaisee hiljaa. Vanhempi kurottautuu vielä muutaman millin lähemmäs ja nostaa jälleen katseensa Billin silmiin. Tämän katse on entistä hämmentyneempi ja nuorempi seuraa katsellaan veljensä katsetta, joka vaihtaa taas kohdettaan.
”Aivan!”
Huudahdus karkaa nuoremman kurkusta, kun hän ymmärtää mistä on kyse. Tomin katse on laskeutunut leipään, joka odottaa yhtä haukkua lukuun ottamatta koskemattomana lautasella ja Bill nielee nopeasti suunsa tyhjäksi. Tomin vakavan ilmeen muuttuessa tyytyväiseksi hymyksi, Bill haukkaa suuren haukun leivästään ja pureskelee sitä suurieleisesti.
”No nyt näyttää taas paremmalta. Mihin mä jäin… Niin, ei Georg halunnut hirveästi mennä yksityiskohtiin, me osataan kuulemma itse luoda mielikuva siitä, mitä tuollaiset riippuvuudet saattaa aiheuttaa. Hirveästi se kuulemma katuu, ettei pyytänyt meiltä apua ja on pahoillaan kaikesta huolesta sekä tuskasta, mitä se on onnistunut aiheuttamaan. Kyllähän se kieltämättä ihan katuvalta kuulosti, mut en mä tiedä.”
Tom vaikenee ja hautautuu jälleen omiin ajatuksiinsa. Bill taistelee leipänsä kanssa ja keskittyy hetkeksi kuuntelemaan radiota. Hän kuulee portaista Gustavin äänen, mutta kuulee vain yhdet askeleet, joten uskoo tämän puhuvan puhelimessa. Tomin liikahtaessa nuorempi hätkähtää ja tarttuu veljensä tummansinisen hupparin hihaan, jotta tämä ei pääse karkaamaan.
”En mä ole lähdössä mihinkään”, vanhempi naurahtaa ja sipaisee Billin hiuksia tämän korvan taakse.
Laulaja nostaa tyhjän lautasen sylistään ja pudottaa sen varovasti sängynlaidan yli pehmeälle matolle. Tom on sillä aikaa asettautunut makoilemaan omalle laidalleen sängystä ja nuorempi heittäytyy kyljelleen tämän vierelle, painautuen aivan toisen kehoon kiinni.
”Mitä mieltä sä olet?” hän kuiskaa ja suukottaa veljensä kylkeä paidan läpi. Kuin automaattisesti Tom kohottaa toisen kätensä silitelläkseen veljensä hiuksia.
”Mistä?"
”Tästä tilanteesta. Että saako Georg jäädä?”
Tomin ilme synkkenee ja hän tyytyy vain silittelemään veljensä hiuksia rauhoittelevasti.
******
”Nykyään Bill toimii sisustussuunnittelijana ja Tom tekee silloin tällöin tuurauksia yökerhoissa. Mä itse hääräilen tuossa muutaman korttelin päässä sijaitsevassa kuntokeskuksessa kuntosaliohjaajana.”
Gustav vastailee tyynen rauhallisena Georgin esittämiin kysymyksiin ja selailee samalla tv - kanavia löytämättä mitään itseään kiinnostavaa. Säkkituoli kahahtaa pienimmänkin liikahduksen seurauksena ja vaihtamalla usein asentoa rumpali pyrkii välttämään piinaavan pitkiä hiljaisuuksia. Georg naputtaa sormillaan sohvan mustalla nahkalla verhottua käsinojaa ja yrittää keksiä mahdollisimman monipuolisia kysymyksiä, jotta hän pikkuhiljaa pääsisi ajantasalle siitä, mitä kolmikon elämässä oli kolmen vuoden aikana tapahtunut. Molemmat kääntävät katseensa eteiseen, johon yläkerrasta johtavat portaat laskeutuvat ja Gustav selvittää kurkkuaan.
”Bill ja Tom, ehdittekö käymään?” rumpali huikkaa eteiseen, jossa kaksoset kiskovat takkeja päälleen.
”Tietysti”, Tom toteaa ja tarttuu veljeään kädestä, rinnatusten he astelevat seisomaan Gustavin vierelle.
”Istukaa vaan, tässä voi mennä pieni hetki.”
Huomaamattomasti Bill vilkaisee rannekelloaan, irvistää pienesti, mutta istahtaa silti veljensä viereen. Työt eivät karkaisi mihinkään ja hän voisi hyvin olla illasta pidempään töissä. Gustav sulkee television ja hakee itselleen mahdollisimman hyvän asennon säkkituolissa. Tomia hermostuttaa, koska hän ei tiedä mistä on kyse ja huomaamattaan hän pyörittelee sormusta Billin etusormessa.
”Me tässä Georgin kanssa jo odoteltiinkin teitä. Georg haluaisi tietää, että millainen päätös me nyt tehdään.”
Bill luo pikaisen vilkaisun Georgiin, joka liikahtaa levottomana sohvalla odottaen tuomiotaan ja nuorin hymyilee tälle pienesti, mutta kääntää jälleen katseen syliinsä, kun Tom rutistaa kysyvästi hänen kättään. Bill nyppii vapaalla kädellään matosta irtoavia lankoja ja yrittää päättää mitä tahtoisi sanoa.
”Mä en halua ottaa tähän kantaa. Mä kannatan Billin mielipidettä, päättää se sitten mitä tahansa”, Tom hymähtää hiljaa vilkaisten Gustavia, joka nyökkää hyväksyvästi.
Gustav tietää, kuinka ensisijaista Tomille on Billin onnellisuus ja hyvinvointi, eikä mikään mennyt kitaristin tavoitteissa niiden edelle. Hän myös luottaa siihen, että Bill on miettinyt mielipidettään hieman tarkemmin sekä pidempään ja tulisi olemaan varma päätöksestään. Vaikka Tom joskus sattuikin olemaan eri mieltä, onnistui laulaja aina kääntämään hänen päänsä ja sai tämän uskomaan samoihin asioihin.
”Mun puolestani me voidaan antaa Georgille mahdollisuus. Mitä mä olen tähän mennessä kerennyt kuulla, niin mä tosissani uskon, että Georg tosiaan on muuttunut ja ansaitsee mahdollisuuden”, Gustav sanoo vilkaisten ensin kaksosia hieman arasti ja hymyilee sen jälkeen pikaisesti basistille.
Billin ei tarvitse nostaa katsettaan matosta huomatakseen jokaisen vilkuilevan häntä. Tomin hermostuneen vilkuilun silmäkulmasta, samalla, kun hän yrittää hillitä itsensä pysyäkseen paikallaan. Georg ei sen kummemmin vaivaudu peittelemään odottavaa katsettaan, vaan katsoo kiinteästi tummaksi meikattuja silmiä, joiden mietteliäs katse on luotu lattiaan. Kun Bill viimein hieman kohottaa katsettaan ja vilkaisee Gustavia, tämä hymyilee hänelle pienesti ja laulaja siirtää nielaisten katseensa sohvalla istuvaa kohti.
”Ei kukaan usko, vaikka me väitettäisiin, että me ei enää välitetä susta pätkän vertaa, me oltiin kuitenkin niin pitkään ystäviä. Ja mulla ei ole sydäntä lähettää sua pois. Tom kertoi mitä ongelmia sulla on todettu ja mä uskon, että sä tosiaan olet halunnut päästä niistä, koska sä oot vapaaehtoisesti hakenut apua. Joten mäkin olen valmis tutustumaan suhun uudelleen”, Bill kuiskaa, koska ei saa itsestään enempää ääntä. Georgin kasvoille kohoaa kiitollinen hymy, joka kuitenkin hyytyy hieman, kun nuorin nostaa etusormensa pystyyn kasvojensa vierelle.
”Mutta sun on parasta ymmärtää, että se on kerrasta poikki.”
Georg nyökkää osoittaakseen, että ymmärsi asian ja Billinkin huulille kohoaa viimein lempeä hymy. Tom naurahtaa hiljaa ja saa kaikkien katseet kääntymään itseensä. Hetken Tom jatkaa naureskeluaan, kunnes Bill tökkää häntä kylkeen ja kitaristi yrittää koota itsensä, jotta pystyisi kertomaan asiansa.
”Niin tyhmältä kuin tää kuulostakin, niin mun on vaan ihan pakko sanoa tämä. Me tarkkaillaan sua.”
---
B/N: Okei, hmh. Sieltä löytyi muutama virhe, toivottavasti niitä ei ole enempää siellä. Mun piti keskittyä siis nyt tähän sisältöönkin paremmin, enkä mä huomannut siinä mitään ongelmaa. Sisältö oli hyvä. Tää oli varmaan hieman lyhyempi, mitä ensimmäinen osa. Tässä ei tapahtunut sitten niin paljoa, mutta ne teki päätöksen. En osaa sanoa, eteeneekö tämä liian nopeaa. Kuitenkin uskon, että menee ihan hyvää vauhtia, jos tämän juoni ei ole se, että mitä ne tekee Georgille. Tärkeimpiä asioita on noiden kaikkien alamäet elämässä. Jokaisella on joku ongelma, joten siinä tapauksessa tää etenee oikein hyvää vauhtia. Siellä oli pari lausetta, jotka oli jotenkin tosi outoja, enkä mä keksinyt niihin mitään tilalle. Ne lauseet kyllä ymmärtää ihan hyvin, kunhan lukee tarpeeks keskittyneesti ja ajatuksella. Ja sitten tuo Tomin salaperäinen juttu, mä vaan hymyilin täällä, koskan luulin, että ne suutelee - mutta ei, Billin piti vain syödä. ;__; Petyin. Mutta joo. Oli oikein kiva osa. :)
~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*
Osa 3.
“Tom, onko kaikki ihan ok?” Bill kuiskaa heidän kävellessään Magdeburgin suurimman ostoskeskuksen ohi ja yrittää tarttua veljeään kädestä, mutta tämä siirtää mahdollisimman huomaamattomasti kätensä pois toisen ulottuvilta suuren hupparinsa taskuun.
”Ei julkisilla paikoilla, muistathan?” vanhempi tokaisee tylysti ja hiljaa, eikä suo katsettakaan veljelleen.
Bill laskee katseensa polttavan kuumaan asfalttiin ja yrittää pitää ulos pyrkivän kysymystulvan sisällään. Tom oli ollut vaitonainen heidän kotoaan lähdöstä saakka ja vain talsinut eteenpäin mitään näkemättä, Bill oli muutaman kerran pelastanut hänet yhteentörmäykseltä auton kanssa kiskaistessaan tämän takaisin jalkakäytävälle.
”Mikä nyt on? Aamulla kaikki oli vielä hyvin ja nyt sä olet kuin hautajaisiin menossa. Mä en tykkää yhtään tällaisesta pahaa enteilevästä hiljaisuudesta ja -”
”Miksi sä olit niin innokas antamaan Georgille mahdollisuuden?” hoppari keskeyttää veljensä ja tuntee toisen hölmistyneen katseen ohimollaan.
Tom itse pitää katseensa tiukasti harmaassa tiessä, koska tietää mitä kävisi, jos hän nyt katsoisi veljeään. Tämän meikatut silmät saisivat hänet heltymään ja hän vain toteaisi, että Äh, unohda koko juttu. Mutta ei, hoppari ei halunnut niin käyvän tällä kertaa, vaikka hän tiesikin miten paha hänen veljellään on olla juuri sillä hetkellä, mieli täynnä epätietoisuutta ja huolta. Bill vetää jo muutaman kerran henkeä valmistautuessaan vastaamaan jotain, mutta ei saa mitään itsestään ulos. Tom seisahtuu paikoilleen heidän saapuessaan Billin työpaikan ulko-oville, mutta katselee jo valmiiksi kauas eteenpäin, jonne hänen oma matkansa jatkuu.
”Miksi sä kysyt?” nuorempi saa lopulta kuiskattua ja pysähtyy seisomaan toisen eteen, yrittäen pakottaa tämän katsomaan silmiinsä. Tom nojaa painonsa vasemmalle jalalleen ja naputtaa oikealla tasaiseen tahtiin maata, pitäen edelleen katseensa kaukana horisontissa.
”Tom?” Bill kysyy vaativammin ja tarttuu toista leuasta, pakottaen tämän nyt katsomaan itseään.
”Hemmetti, Bill, jätitkö sä aivot kotiin? Ties mikä toimittaja tuollakin syrjäkadulla vaanii!” lettipää huudahtaa ja huitaisee toisen käden leualtaan, huomaamattomasti ympärilleen vilkuillen hän astuu askeleen kauemmas veljestään.
”Mulle on ihan sama, että missä mun aivot seilaa ja missä mikäkin toimittaja tai paparazzi vaanii, kunhan sulla on kaikki hyvin ja nyt ei ole. Kerro.” Tomin jalka hakkaa entistä tiuhempaan maata ja hän puree hampaansa yhteen.
Hiljainen rykäisy saa kaksikon kääntämään katseensa yhtäaikaisesti lasioville, joista toinen on äänettömästi auennut ja ovenraossa seisoo jakkuasuun pukeutunut nuori nainen, jonka vihertävän siniset silmät vilkuilevat levottomina vuorotellen kaksosten silmiä. Rintaansa vasten nainen painaa kansiota, jonka välistä pursuaa papereita yli ja hän on kiskaissut suorat hiuksensa oikean olkansa yli, ne ulottuvat vähintään naisen vyötärölle.
”Niin, Nadine?” Bill huokaisee ja kääntyy seisomaan äskettäin saapunutta kohti.
”Ai juu, tuota mitähän olin sanomassa. Niin, teillä alkaa vartin kuluttua palaveri ja ajattelin tulla kysymään, josko haluaisitte tutustua materiaaliin jo näin etukäteen?” Nadine saa takelleltua ja painaa katseensa papereihin sylissään. Tom huomaa pienen kultaisen pallon kimaltavan tämän nenässä auringon heijastuessa siihen.
”Montako kertaa joudun toteamaan, että voit lopettaa tuon turhanpäiväisen teitittelyn?” Bill toteaa ja asettuu jälleen seisomaan paremmin veljeään kohden ja toivoo naisen tajuavan vihjauksen ja häipyvän.
”Ai, anteeksi! Minä vain ajattelin, että…”
”Vie ne materiaalit nyt vain pöydälleni ja pidä vaikka loppupäivä vapaata”, laulaja tokaisee tylysti ja saa osakseen moittivan katseen veljeltään. Hän ei välitä katseen moittivuudesta, vaan on tyytyväinen saatuaan hieman huomiota veljeltään.
”Mutta eikös meidän pitänyt…”
”Mene!”
Pelästyneesti vingahtaen Nadine sujahtaa ovista takaisin sisälle ja hetken kaksoset seuraavat hänen juoksuaan portaita ylös. Bill kääntää katseensa takaisin veljeensä, joka kuitenkin tuijottaa vieläkin lasiovista sisään, ihmisten puuhailua ovien takana. Nuorempi rykäisee hiljaa ja saa jälleen vilkaisun osakseen, päättäen tällä kertaa käyttää saamansa huomion hyväkseen.
”Onko sulle ongelma, että Georg jää meidän luokse? Koska jos on, niin olisi kannattanut avata suu hieman aikaisemmin tänään.”
”Ei ole”, toinen murahtaa ja kääntää jälleen turhautuneena katseensa kaukaisuuteen, ottaen askeleen eteenpäin lähteäkseen jatkamaan matkaa.
”Et karkaa nyt, Tom! Minne sä edes olet menossa?” Bill tivaa tarttuen veljensä käsivarteen ja tuijottaa tiiviisti tämän ilmeettömiä silmiä.
”Kahville, ostoksille, hengailemaan, johonkin. Sen näkee sitten. Ja eikös sulla pitänyt alkaa joku kokous?”
”Tuletko sä mua vastaan illalla?” nuorempi kysyy murheellisena, vaikka osaakin arvata vastauksen ja painaa viimein katseen jalkoihinsa, hän tietää pelin olevan menetetty tältä kertaa.
”Ehkä, ehkä en. Sen näkee sitten. Hyvää työpäivää.”
Ripein askelin Tom lähtee veljensä viereltä astelemaan katua alas, kunnes kuulee juoksuaskelia takaansa ja horjahtaa jonkun kiskaistessa häntä kyynärpäästä. Käännähtäessään ympäri hän tuntee pehmeät huulet omillaan, mutta ne ovat yhtä pikaisesti poissa kuin olivat ilmestyneetkin. Hölmistyneenä hoppari jää katselemaan veljensä juoksua kohti lasiovia ja hänen tekisi mieli juosta toisen perään, suudella tätä kyseisiä lasiovia vasten ja olla välittämättä siitä, kuka näkee tai kuvaa mihinkin juorulehden kanteen. Juuri, kun hän on ottamassa askelta eteenpäin, hän tajuaa Billin jo pujahtaneen ovista sisään, eikä Tomilla ole hajuakaan missä tämän työhuone sijaitsee tai että olisiko siellä vartijat vastassa heittämässä ulos, jos ei ole tehnyt ajanvarausta.
Helvetti.
*******
"Nadine, tulisitko huoneeseeni?” Bill huikkaa kiirehtiessään tämän työpöydän ohi matkalla työhuoneelleen.
Tummatukkainen nainen on välittömästi tämän kintereillä kalenteri sylissään ja sulkee oven heidän perässään. Bill ei istahda pöytänsä ääreen, vaan kerää pikaisesti tärkeimmät tavaransa laukkuun ja nostaa sen hetkeksi työpöydälleen. Hän lyö tietokoneensa kannen kiinni välittämättä avonaisesta keittiö suunnitelmasta, jonka hän oli pikaisesti tulostanut ennen palaveriaan. Hiljainen pamaus jää kaikumaan huoneeseen, Nadine vaihtaa hermostuneena painoa jalalta toiselle. Hän suoraan sanottuna pelkäsi Billiä tämän ollessa huonotuulinen. Kerran hän oli lähtenyt samankaltaisena päivänä hakemaan laulajalle tämän tilausta läheisestä ravintolasta, mutta Bill oli muuttanut mieltään sillä aikaa ja naisen palatessa heittänyt annoksensa suoraan roskakoriin uhaten vähentää aterian hinnan tämän palkasta. Ruoka ei kuulemma ollut rasvatonta, kuten hän olisi tahtonut, vaikka olikin itse hoitanut tilauksen suoraan ravintolaan.
”Oletko kuulolla?” laulaja kysäisee huomatessaan Nadinen poissaolevaksi ja saa tämän hätkähtämään.
”Ai, totta kai!” nainen huudahtaa yllättyneenä ja avaa kalenterin, hän naksauttaa kynän kirjoitusvalmiiksi.
”Kun sinä sitten et näköjään pitänyt loppupäivää vapaata, niin voit kuluttaa aikaasi peruuttamalla kaikki sovitut tapaamiseni tältä sekä huomiselta päivältä.”
”Mutta… Eikös teillä huomenna ollut se…”
”On, on, mutta se saa nyt odottaa. Kun saat sen homman hoidettua, niin ole kiltti ja poistu. En usko, että nautit tuon pöydän takana istuskelusta sen enempää kuin minä tämän. Käy vaikka kasvohoidossa tai jotakin. Rentoudu nähdään keskiviikkona.”
Bill suo Nadinelle ensimmäisen hymyn koko päivänä ja saa toisenkin kasvot loistamaan hymyä. Bill on keksinyt parempaa tekemistä, johon sisältyy kaikkea muuta kuin sohvien ja hyllykköjen sijoittelua tietokoneohjelmalla. Nyt vain piti löytää Tom ja nuorukaisen suunnitelma olisi täydellinen.
******
Tom kiskaisee raskaan puuoven auki edestään ja vetää keuhkonsa täyteen tunkkaista kapakkailmaa. Hän vilkaisee nopeasti muiden asiakkaiden kasvot läpi ja tunnistaa muutaman ulkonäöltä, nyökkää näille tervehdykseksi ja nostaa aurinkolasit silmiltään. Hän aistii kiinnostuneet katseet takaraivollaan astellessaan tiskille ja istahtaa yksinäiselle jakkaralle aivan tiskin päähän.
”Mitä saisi olla?” innokas vaaleahiuksinen naistarjoilija kysyy hopparilta heti tämän istuuduttua.
”Jotakin halpaa, mutta hyvää kiitos”, toinen tokaisee kyllästyneenä, mutta yrittää hymyillä hieman.
”Tulee heti!” Totta kai tulee heti, Tomin tilaukset menivät aina muiden edelle. Olihan tämä julkkis.
Tarjoilija hymyilee entistä leveämmin lähtiessään hakemaan Tomille juotavaa. Kitaristi itse jää tuijottamaan pinttynyttä likatahraa pöydänpinnassa ja yrittää rapsuttaa sitä pois. Minkä hän sille mahtoi, että häntä ärsytti edelleenkin oma tyhmyytensä vuosia sitten? Bill ja Georg olivat pitäneet ties kuinka kauan yllä pitkäaikaista irtosuhdettaan hänen selkänsä takana, välittämättä jopa siitä, että hän sai heidät muutaman kerran kiinni itseteossa.
”Tässä ole hyvä, toivottavasti maistuu! Saisiko olla vielä jotakin?” Tom tuijottaa hetken hölmistyneenä tarjoilijaa, joka on ilmestynyt hänen eteensä kuin tyhjästä, kunnes pudistelee hieman päätään ja selvittää kurkkuaan.
”Ei kiitos, näin on hyvä.”
Hieman epäluuloisena hän vilkaisee punertavaa juomaa sisältävää lasiaan, kunnes tuhahtaa ja kaataa juoman kerralla suuhunsa. Hetken hän maistelee sitä, neste polttelee inhottavasti hänen kieltään ja hän nielaisee irvistäen. Hän oli tilannut jotakin hyvää, mutta ilmeisesti tällä kertaa ei olisi pitänyt tinkiä hinnasta.
”Tarjoilija”, hoppari vinkkaa ja sama vaaleahiuksinen nuorukainen hyppelehtii hänen luokseen. Tom katselee hetken tämän metsänvihreitä silmiä ja hymyillen kohottaa toista kulmaansa.
”Voisin ottaa toisen. Mutta tällä kertaa jotakin erityisen hyvää. Hinnalla ei ole niinkään väliä.”
Tarjoilija nyökkää ja virnistää lähtiessään. Mennessään hän keinuttaa lanteitaan hieman enemmän kuin tavallisesti ja päästyään baarikaapille hän kuiskaa punatut huulensa hipoen toisen tarjoilijan korvaa;
”Tämä on onnenpäiväni.”
******
”Gustav, onko Tom jo kotona?”
Rumpali kuulee nuorimman äänen eteisestä ja nirhaisee hampaillaan valkoisen teipin poikki. Huolellisesti hän liimaa teipin pään sormensa ympärille, jotta se ei varmasti pääsisi purkautumaan. Lopulta hän nostaa katseensa laulajaan, joka on heittäytynyt selkänojan ylitse löhöilemään sohvalle. Gustavin kohdatessa Billin odottavan katseen, hän kohauttaa pahoittelevasti olkiaan.
”Ei ole näkynyt. Tai kyllähän se kävi täällä ehkä noin puoli tuntia sitten, mutta ei puhunut mitään ja häipyi saman tien haettuaan teidän huoneesta jotakin. Ja mitähän sä teet täällä tähän aikaan ja vieläpä ostoskassien kanssa?”
Gustav vilkaisee rannekelloaan ja katsoo sen jälkeen kysyvästi toista, jonka ilme on muuttunut mietteliääksi. Vanhempi oli aistinut aamulla, että Tom oli ollut hyvin vaitonainen kaksikon lähtiessä, mutta uskoi Billin saaneen tämän jo paremmalle tuulelle tähän mennessä.
”Onhan kaikki hyvin?” Bill nostaa katseensa toiseen ja näyttää siltä, että oli jo ehtinyt unohtaa toisen läsnäolon.
”Juu, kaikki kunnossa. Missä Georg on?” nuorempi kysyy etsien katseellaan jotakin ja löytämättä mitään sen kiinnostavampaa, hän varastaa rumpalin sylistä toisen rumpukapulan.
Leikkisästi, mutta tylsistyneenä laulaja pyörittelee kapulaa kädessään, pudottaen sen silloin tällöin syliinsä, mutta jatkaen silti sinnikkäästi. Noustessaan ylös Gustav nappaa kapulan tämän kädestä ja pörröttää tämän pystyssä sojottavaa irokeesia, yksittäisiä tupsuja valahtaa alas huolella lakatusta kampauksesta.
”Lenkillä, se halusi lähteä katselemaan onko paikat paljonkin muuttunut. Kyllä se varmaan kohta palaa, jos ikävä kerkesi jo tulla”, vanhempi vinkkaa silmäänsä lähtiessään juoksemaan portaita ylös.
Kyllä hän oikeasti tiesi, että kaikki ei todellakaan ollut hyvin, ei Bill normaalisti ollut noin poissaoleva. Nuorimman olisi pitänyt palata töistäkin vasta muutaman tunnin kuluttua ja kaikkea muuta kuin ostoskassien kanssa.
”Unohditko muuten jo meidän säästökuurin? Mä ihan tosissani haluaisin meille jossain vaiheessa sen uima-altaan”, Gustav huikkaa yläkerrasta avatessaan huoneensa ovea, vastaukseksi hän saa vähättelevän tuhahduksen.
”Kyllä me se vielä saadaan. Enkä mä ostanut kuin muutaman paidan, farkut ja sen sellaista. Siitä tulikin mieleeni…”
******
”Mennään meille, mä voin tarjota muutaman drinkin sekä jotakin muuta erityisen hyvää.”
Vaaleahiuksinen tarjoilija, Heidi, hipaisee Tomin kättä kävellessään tämän rinnalla ja naurahtaa humalaisesti. Tom kietaisee kätensä tämän vyötärölle ja suukottaa pikaisesti naisen päälakea, ikään kuin myöntymisen merkiksi. Hiljaisuudessa he jatkavat matkaansa öisellä kadulla ja heidän kääntyessään pääkadulta syrjäisemmälle, Tom tunnistaa muutamat kasvot siellä seisoskelevasta porukasta ja irrottaa otteensa toisen vyötäröltä.
”Alex! Mitä mies?” hoppari huudahtaa muutaman metrin päästä ja saa osakseen uteliaita katseita noin kymmenhenkisestä porukasta.
”Tom! Mitä sä täällä!” kalju nuorukainen huudahtaa takaisin ja nappaa Tomin halaukseen tämän päästyään heidän luokseen.
”Julian, Oliver, hauska nähdä teitäkin!”
Tervehdittyään jokaisen tuttunsa ja pienen esittelykierroksen jälkeen Tom on jo täysin unohtanut aiemman seuralaisensa ja tekee innokkaasti tuttavuutta uusien ihmisten kanssa. Hän tuntee, kuinka alkoholi alkaa vihdoin nousta hänen päähänsä ja kuinka humalainen kestohymy kohoaa hänen kasvoilleen. Hetken mielijohteesta hän nappaa puhelimen taskustaan katsoakseen kelloa ja hänen hymynsä hyytyy, kun hän näkee kymmenet vastaamattomat puhelut Billiltä sekä muutaman Gustavilta nuorimman puolesta.
”Lähetkö Tom meille jatkoille? Eliaksella on tuorettakin tuoreempaa kamaa ja ei hemmetti millaiset sävärit siitä saa! Sun on pakko tulla testaamaan!”
Tom vaikenee hetkeksi, samoin kuin koko muu porukka odottaessaan tämän vastausta. Kitaristi katsahtaa ympärilleen ja saa kannustavia nyökkäyksiä osakseen, hetken hän vielä tosissaan pohtii Alexin ehdotusta. Ei hän toisaalta haluaisi ratketa jälleen puolen vuoden taistelun jälkeen, mutta ei kai yksi kerta voinut olla niin pahaksi?
”Totta kai mä tulen, tarvii vaan lähettää yks viesti”, Tom naurahtaa lopulta ja Julian sekä Oliver yltyvät hurraamaan.
”Aha, naisetko odottavat?” yksi Tomin uusista tutuista, Lucas, vinkkaa silmää heidän lähtiessään talsimaan katua eteenpäin.
”Niinkin voisi sanoa.”
******
Tyytyväiseni Bill tutkii itseään peilistä ja silottelee uutta paitaansa paremmin päälleen, koskettelee varovasti irokeesiaan, jotta se varmasti pysyisi pystyssä. Kaikki tulisi olemaan täydellistä. Musiikki, valaistus, tuoksukynttilät. Hän ja Tom. Onnellinen hymy kohoaa tahattomasti hänen huulilleen ja hän ravistelee pienesti päätään. Mitä pienistä riidoista, niistä selvittiin aina, jos pohjalla oli vahva suhde kuten heillä. Kitaristi ei koskaan osannut olla pitkävihainen veljelleen, varsinkaan, kun tämä tiesi aina oikeat keinot lepytellä tätä.
Edelleen hymyillen laulaja hyppelehti kirjoituspöytänsä luokse, tarttui puhelimeensa, joka lepäsi mikrofonia muistuttavassa kännykkätelineessä ja painoi viestin auki, jonka merkiksi puhelin oli piipannut.
Lähettäjä: Tomi <3
Viesti: Hei Bill. Älä valvo turhaan odottamassa, en varmaan tuu yöksi kotiin. Öitä.
Billin hymy vaihtuu hetkessä irvistykseksi, hän suorastaan kihisee raivoa luettuaan juuri saamansa viestin ja on valmis lyömään ensimmäistä vastaantulevaa ihmistä tai mitä tahansa, jonka voisi saada ulvahtamaan kivusta. Hän vilkaisee itseään seinällä roikkuvasta kokovartalopeilistä ja irvistää kuvajaiselleen. Hän viskaa puhelimensa mahdollisimman kauas kohti vastakkaista seinää. Raivoissaan laulaja kiskaisee tummanvihreän, hopealla kuvioidun t-paidan päältään ja viskaa sen nurkkaan, normaalisti häntä olisi harmittanut revennyt sauma, mutta nyt hän ei välitä. Kyyneleet silmistä valuen hän kiskaisee vielä valkeat farkut jalastaan ja heittää ne jonnekin puhelimen perään. Hän kääntyy katsomaan itseään peilistä ja inhoaa sillä hetkellä kaikkea minkä näkee. Miten hän olikaan kuvitellut näyttävänsä hyvältä? Hän oli niin kaukana täydellisyydestä, ei Tom halunnut häntä. Itkuinen ulvahdus karkaa hänen kurkustaan, kun hän potkaisee läheistä vaatepinoa ja peittää vatsansa käsillään.
”Ei Tom halua tällaista inhottavan rumaa läskiä! Ei, Tom ei tule enää takaisin ja on varmasti jo löytänyt jonkun kauniimman! Täytyy laihtua vielä vähän, menetetyt kolme kiloa ei riitä mihinkään… Ehkä uusi kampaus…”
Bill kuiskii itselleen itkunsekaisesti ja vilkaisee levottomana huoneensa läpi. Tummansinisen jumppamaton osuessa hänen silmiinsä huoneennurkassa, laulaja harppaa muutamalla askeleella sen luokse ja levittää sen lattialle, käyden makaamaan sen päälle.
”Yksi, kaksi, kolme, neljä…” nuorukainen alkaa kärsivällisesti laskea, kuinka monta kertaa saa vatsansa lihakset puristettua äärimmilleen tällä kertaa.
5 minuutin kuluttua
”Bill, mitä sä puuhaat? Mä kuulin sun huudahtavan ja tulin katsomaan onko kaikki hyvin?” Georg kysyy kurkatessaan ovesta ja tämän otsa rypistyy hänen kuullessaan nuoremman mutisevan lukua, joka muistuttaa sataakahtakymmentä.
”Bill, mitä helvettiä sä teet?” basisti toistaa kysymyksensä, tällä kertaa huolissaan. Hän astelee maassa makaavan vierelle ja kyykistyy.
”Laihdun”, toinen mutisee ääni paksuna ja Georgin ilme muuttuu päättäväiseksi.
”Lopeta, ole niin kiltti.”
Vanhempi esittää kehotuksensa päättäväisesti, mutta anoen ja hellin ottein irrottaa Billin kädet tämän pään takaa, painaen samalla toisella kädellään tämän jalat takaisin maahan vatsan päältä. Ensimmäistä kertaa pitkän ajan sisällä laulaja vetää kunnolla henkeä ja pyyhkäisee hikipisaroita otsaltaan. Hänen vatsalihaksensa kramppaavat, mutta se saa hänet vain hymyilemään. Hän tietää ehtineensä polttaa ties kuinka paljon kaloreita ennen kuin tuli keskeytetyksi.
”Onks kaikki ihan hyvin?” vanhempi kysäisee auttaessaan toisen istumaan ja ojentaa tälle sängynlaidalta t-paidan. Kiskaistuaan paidan päälleen Bill vastaa tajuaa, että on maannut maassa lähes alastomana, mutta ei jaksa välittää.
”Miksi kaikki jankuttaa tuota? Eikö ihmiset itse osaa erottaa, että milloin asiat eivät todellakaan ole hyvin? Tom on teillä tietämättömillä, ei varmaan tule takasin ja se johtuu musta! Mulla menee työt täysin alamäkeä, koska mun luona ei käy yhtäkään oikeasti sisustuksesta kiinnostunutta asiakasta, vaan ainoastaan mun pärstää ihailevia ajantappajia, jotka iltaisin tyydyttävät tarpeitaan tuijotellen mun käyntikorttia! Mä en ole hyvä missään!”
Tietämättä mitä tehdä Georg kietaisee varovasti kätensä toisen hennon vartalon ympärille ja yllättyy, kun toinen takertuu häneen kyynelvirran noustessa uudelleen nuoremman silmiin. Hellästi vanhempi silittää toisen selkää ja yrittää keksiä jotakin rohkaisevaa. Hän ei voinut olla täysin varma siitä missä mentiin, mutta uskoo, että olisi huomannut jo aiemmin, jos kaksosten välillä olisi jotakin pidempi aikaista kärhämää.
”Tom kyllä tulee takasin, älä murehdi. Ei sillä oo mitään syytä jättää sua sanaakaan sanomatta, ainakaan sen perusteella mitä mä tiedän.”
Nuorempi kohottaa itkuiset silmänsä katsoakseen toista ja niiskauttaa äänekkäästi. Hymyillen Georg pyyhkäisee kyyneleen tämän poskelta ja saa toisenkin hymyilemään pienesti.
******
”Mä säilytän sitä täällä kellarissa, tulkaa peremmälle”, Elias kehottaa avatessaan talonsa takapihan puolelta pienen oven, jonka takaa paljastuvat alaspäin viettävät portaat.
Kymmenen hengen joukkio astuu vuorotellen ovesta portaisiin, Elias sytyttää kellariin valot ja astelee tyytyväisesti virnuillen vanhan kirjoituspöydän taakse kerätäkseen yhdestä pöytälaatikosta tarvittavan määrän valmiiksi käärittyjä sätkiä. Kellari on sisustettu mukavaksi oleskelutilaksi, jokainen löytää itselleen lokoisan paikan istua ja joku saa vanhanaikaisen, mutta ikäänsä nähden hyväkuntoisen vinyylisoittimen toimimaan.
”Ai että onko kokeillut? Tomhan on Magdeburgin näiden piirien kruunaamaton kuningas! Vai mitä, jätkät?”
Tom havahtuu kuullessaan Julianin kutsuvan häntä nimeltä ja yrittää hautautua ylisuuren huppunsa kätköihin, hän ei halua osakseen niitä ihailevia katseita, jotka nyt kohdistuvat häneen. Eliaksen kulkiessa ohi hän nappaa tämän avoimelta kämmeneltä sätkän ja pyörittelee sitä sormissaan, mittailee sitä katseellaan.
”Joo, siis ette voi uskoa miten tarkka Tom on näissä hommissa. Meinaan sille kelpaa vaan priima kama. Meiän kaikkien pitäis meinaan ottaa siitä mallia”, Oliver julistaa ja sytyttää oman käärönsä, vetäisten pitkät henkoset ja nautinnollisesti vapauttaa sauhut keuhkoistaan.
”Taivas, täältä tullaan”, Tom kuulee tämän mutisevan raukeana.
Kulmiaan kurtistaen Tom mittailee vielä hetken sätkää sormissaan, kunnes nostaa sen kasvojensa tasolle. Varovasti hän nuuhkaisee kääröä ja laskee sen vihdoin huulilleen. Sytytin on huoneen toisella laidalla Patrickilla ja ajankuluksi Tom vilkaisee puhelintaan. Ei viestejä, ei puheluita. Ei hyvänyön toivotusta Billiltä. Jos hän olisi yhtään enemmän humalassa, hän varmasti purskahtaisi itkuun. Hänen pitäisi nyt olla kotona, pidellä Billiä kainalossaan ja nukkua tyytyväistä unta.
”Tom, oletko sä jo noin korkealla pelkästä tuoksusta?” Alex naurahtaa tönäistessään toista olkavarteen ja ojentaessaan sytytintä. Pienesti päätään pudistellen Tom työntää äskeiset ajatukset päästään ja tarttuu päättäväisesti sytyttimeen, testaten kerran sen toimivuuden.
”Bill, mä rakastan sua. Älä vihaa mua”, hän vielä kuiskaa hiljaa sulkiessaan silmänsä ja naksauttaa sytyttimeen tulen kasvojensa edessä.
---
B/N: Wou. Tää oli hyvä, tosi hyvä. Ehkä kaikki eteni hieman liian nopeaa, mutta ei se kovin haitallista ollut. Pari pilkkuvirhettä korjailin. Ja nyt mun on pakko sanoa, että sinä osaat kirjoittaa aivan järjettömän hyvin. Osaat kuvailla hyvin. Mä melkein itkin täällä, koska olen yliherkkä ajatukselle, että Tom vetää huumeita ja Bill ei ole tyytyväinen ulkonäköönsä. Nyt tässä alkoi oikein tapahtua ja saatiin selville tuo Billinkin ongelma. ^-^ Voi olla, että sieltä löytyy vielä joitain virheitä, vastuu on minun.
“Tom, onko kaikki ihan ok?” Bill kuiskaa heidän kävellessään Magdeburgin suurimman ostoskeskuksen ohi ja yrittää tarttua veljeään kädestä, mutta tämä siirtää mahdollisimman huomaamattomasti kätensä pois toisen ulottuvilta suuren hupparinsa taskuun.
”Ei julkisilla paikoilla, muistathan?” vanhempi tokaisee tylysti ja hiljaa, eikä suo katsettakaan veljelleen.
Bill laskee katseensa polttavan kuumaan asfalttiin ja yrittää pitää ulos pyrkivän kysymystulvan sisällään. Tom oli ollut vaitonainen heidän kotoaan lähdöstä saakka ja vain talsinut eteenpäin mitään näkemättä, Bill oli muutaman kerran pelastanut hänet yhteentörmäykseltä auton kanssa kiskaistessaan tämän takaisin jalkakäytävälle.
”Mikä nyt on? Aamulla kaikki oli vielä hyvin ja nyt sä olet kuin hautajaisiin menossa. Mä en tykkää yhtään tällaisesta pahaa enteilevästä hiljaisuudesta ja -”
”Miksi sä olit niin innokas antamaan Georgille mahdollisuuden?” hoppari keskeyttää veljensä ja tuntee toisen hölmistyneen katseen ohimollaan.
Tom itse pitää katseensa tiukasti harmaassa tiessä, koska tietää mitä kävisi, jos hän nyt katsoisi veljeään. Tämän meikatut silmät saisivat hänet heltymään ja hän vain toteaisi, että Äh, unohda koko juttu. Mutta ei, hoppari ei halunnut niin käyvän tällä kertaa, vaikka hän tiesikin miten paha hänen veljellään on olla juuri sillä hetkellä, mieli täynnä epätietoisuutta ja huolta. Bill vetää jo muutaman kerran henkeä valmistautuessaan vastaamaan jotain, mutta ei saa mitään itsestään ulos. Tom seisahtuu paikoilleen heidän saapuessaan Billin työpaikan ulko-oville, mutta katselee jo valmiiksi kauas eteenpäin, jonne hänen oma matkansa jatkuu.
”Miksi sä kysyt?” nuorempi saa lopulta kuiskattua ja pysähtyy seisomaan toisen eteen, yrittäen pakottaa tämän katsomaan silmiinsä. Tom nojaa painonsa vasemmalle jalalleen ja naputtaa oikealla tasaiseen tahtiin maata, pitäen edelleen katseensa kaukana horisontissa.
”Tom?” Bill kysyy vaativammin ja tarttuu toista leuasta, pakottaen tämän nyt katsomaan itseään.
”Hemmetti, Bill, jätitkö sä aivot kotiin? Ties mikä toimittaja tuollakin syrjäkadulla vaanii!” lettipää huudahtaa ja huitaisee toisen käden leualtaan, huomaamattomasti ympärilleen vilkuillen hän astuu askeleen kauemmas veljestään.
”Mulle on ihan sama, että missä mun aivot seilaa ja missä mikäkin toimittaja tai paparazzi vaanii, kunhan sulla on kaikki hyvin ja nyt ei ole. Kerro.” Tomin jalka hakkaa entistä tiuhempaan maata ja hän puree hampaansa yhteen.
Hiljainen rykäisy saa kaksikon kääntämään katseensa yhtäaikaisesti lasioville, joista toinen on äänettömästi auennut ja ovenraossa seisoo jakkuasuun pukeutunut nuori nainen, jonka vihertävän siniset silmät vilkuilevat levottomina vuorotellen kaksosten silmiä. Rintaansa vasten nainen painaa kansiota, jonka välistä pursuaa papereita yli ja hän on kiskaissut suorat hiuksensa oikean olkansa yli, ne ulottuvat vähintään naisen vyötärölle.
”Niin, Nadine?” Bill huokaisee ja kääntyy seisomaan äskettäin saapunutta kohti.
”Ai juu, tuota mitähän olin sanomassa. Niin, teillä alkaa vartin kuluttua palaveri ja ajattelin tulla kysymään, josko haluaisitte tutustua materiaaliin jo näin etukäteen?” Nadine saa takelleltua ja painaa katseensa papereihin sylissään. Tom huomaa pienen kultaisen pallon kimaltavan tämän nenässä auringon heijastuessa siihen.
”Montako kertaa joudun toteamaan, että voit lopettaa tuon turhanpäiväisen teitittelyn?” Bill toteaa ja asettuu jälleen seisomaan paremmin veljeään kohden ja toivoo naisen tajuavan vihjauksen ja häipyvän.
”Ai, anteeksi! Minä vain ajattelin, että…”
”Vie ne materiaalit nyt vain pöydälleni ja pidä vaikka loppupäivä vapaata”, laulaja tokaisee tylysti ja saa osakseen moittivan katseen veljeltään. Hän ei välitä katseen moittivuudesta, vaan on tyytyväinen saatuaan hieman huomiota veljeltään.
”Mutta eikös meidän pitänyt…”
”Mene!”
Pelästyneesti vingahtaen Nadine sujahtaa ovista takaisin sisälle ja hetken kaksoset seuraavat hänen juoksuaan portaita ylös. Bill kääntää katseensa takaisin veljeensä, joka kuitenkin tuijottaa vieläkin lasiovista sisään, ihmisten puuhailua ovien takana. Nuorempi rykäisee hiljaa ja saa jälleen vilkaisun osakseen, päättäen tällä kertaa käyttää saamansa huomion hyväkseen.
”Onko sulle ongelma, että Georg jää meidän luokse? Koska jos on, niin olisi kannattanut avata suu hieman aikaisemmin tänään.”
”Ei ole”, toinen murahtaa ja kääntää jälleen turhautuneena katseensa kaukaisuuteen, ottaen askeleen eteenpäin lähteäkseen jatkamaan matkaa.
”Et karkaa nyt, Tom! Minne sä edes olet menossa?” Bill tivaa tarttuen veljensä käsivarteen ja tuijottaa tiiviisti tämän ilmeettömiä silmiä.
”Kahville, ostoksille, hengailemaan, johonkin. Sen näkee sitten. Ja eikös sulla pitänyt alkaa joku kokous?”
”Tuletko sä mua vastaan illalla?” nuorempi kysyy murheellisena, vaikka osaakin arvata vastauksen ja painaa viimein katseen jalkoihinsa, hän tietää pelin olevan menetetty tältä kertaa.
”Ehkä, ehkä en. Sen näkee sitten. Hyvää työpäivää.”
Ripein askelin Tom lähtee veljensä viereltä astelemaan katua alas, kunnes kuulee juoksuaskelia takaansa ja horjahtaa jonkun kiskaistessa häntä kyynärpäästä. Käännähtäessään ympäri hän tuntee pehmeät huulet omillaan, mutta ne ovat yhtä pikaisesti poissa kuin olivat ilmestyneetkin. Hölmistyneenä hoppari jää katselemaan veljensä juoksua kohti lasiovia ja hänen tekisi mieli juosta toisen perään, suudella tätä kyseisiä lasiovia vasten ja olla välittämättä siitä, kuka näkee tai kuvaa mihinkin juorulehden kanteen. Juuri, kun hän on ottamassa askelta eteenpäin, hän tajuaa Billin jo pujahtaneen ovista sisään, eikä Tomilla ole hajuakaan missä tämän työhuone sijaitsee tai että olisiko siellä vartijat vastassa heittämässä ulos, jos ei ole tehnyt ajanvarausta.
Helvetti.
*******
"Nadine, tulisitko huoneeseeni?” Bill huikkaa kiirehtiessään tämän työpöydän ohi matkalla työhuoneelleen.
Tummatukkainen nainen on välittömästi tämän kintereillä kalenteri sylissään ja sulkee oven heidän perässään. Bill ei istahda pöytänsä ääreen, vaan kerää pikaisesti tärkeimmät tavaransa laukkuun ja nostaa sen hetkeksi työpöydälleen. Hän lyö tietokoneensa kannen kiinni välittämättä avonaisesta keittiö suunnitelmasta, jonka hän oli pikaisesti tulostanut ennen palaveriaan. Hiljainen pamaus jää kaikumaan huoneeseen, Nadine vaihtaa hermostuneena painoa jalalta toiselle. Hän suoraan sanottuna pelkäsi Billiä tämän ollessa huonotuulinen. Kerran hän oli lähtenyt samankaltaisena päivänä hakemaan laulajalle tämän tilausta läheisestä ravintolasta, mutta Bill oli muuttanut mieltään sillä aikaa ja naisen palatessa heittänyt annoksensa suoraan roskakoriin uhaten vähentää aterian hinnan tämän palkasta. Ruoka ei kuulemma ollut rasvatonta, kuten hän olisi tahtonut, vaikka olikin itse hoitanut tilauksen suoraan ravintolaan.
”Oletko kuulolla?” laulaja kysäisee huomatessaan Nadinen poissaolevaksi ja saa tämän hätkähtämään.
”Ai, totta kai!” nainen huudahtaa yllättyneenä ja avaa kalenterin, hän naksauttaa kynän kirjoitusvalmiiksi.
”Kun sinä sitten et näköjään pitänyt loppupäivää vapaata, niin voit kuluttaa aikaasi peruuttamalla kaikki sovitut tapaamiseni tältä sekä huomiselta päivältä.”
”Mutta… Eikös teillä huomenna ollut se…”
”On, on, mutta se saa nyt odottaa. Kun saat sen homman hoidettua, niin ole kiltti ja poistu. En usko, että nautit tuon pöydän takana istuskelusta sen enempää kuin minä tämän. Käy vaikka kasvohoidossa tai jotakin. Rentoudu nähdään keskiviikkona.”
Bill suo Nadinelle ensimmäisen hymyn koko päivänä ja saa toisenkin kasvot loistamaan hymyä. Bill on keksinyt parempaa tekemistä, johon sisältyy kaikkea muuta kuin sohvien ja hyllykköjen sijoittelua tietokoneohjelmalla. Nyt vain piti löytää Tom ja nuorukaisen suunnitelma olisi täydellinen.
******
Tom kiskaisee raskaan puuoven auki edestään ja vetää keuhkonsa täyteen tunkkaista kapakkailmaa. Hän vilkaisee nopeasti muiden asiakkaiden kasvot läpi ja tunnistaa muutaman ulkonäöltä, nyökkää näille tervehdykseksi ja nostaa aurinkolasit silmiltään. Hän aistii kiinnostuneet katseet takaraivollaan astellessaan tiskille ja istahtaa yksinäiselle jakkaralle aivan tiskin päähän.
”Mitä saisi olla?” innokas vaaleahiuksinen naistarjoilija kysyy hopparilta heti tämän istuuduttua.
”Jotakin halpaa, mutta hyvää kiitos”, toinen tokaisee kyllästyneenä, mutta yrittää hymyillä hieman.
”Tulee heti!” Totta kai tulee heti, Tomin tilaukset menivät aina muiden edelle. Olihan tämä julkkis.
Tarjoilija hymyilee entistä leveämmin lähtiessään hakemaan Tomille juotavaa. Kitaristi itse jää tuijottamaan pinttynyttä likatahraa pöydänpinnassa ja yrittää rapsuttaa sitä pois. Minkä hän sille mahtoi, että häntä ärsytti edelleenkin oma tyhmyytensä vuosia sitten? Bill ja Georg olivat pitäneet ties kuinka kauan yllä pitkäaikaista irtosuhdettaan hänen selkänsä takana, välittämättä jopa siitä, että hän sai heidät muutaman kerran kiinni itseteossa.
”Tässä ole hyvä, toivottavasti maistuu! Saisiko olla vielä jotakin?” Tom tuijottaa hetken hölmistyneenä tarjoilijaa, joka on ilmestynyt hänen eteensä kuin tyhjästä, kunnes pudistelee hieman päätään ja selvittää kurkkuaan.
”Ei kiitos, näin on hyvä.”
Hieman epäluuloisena hän vilkaisee punertavaa juomaa sisältävää lasiaan, kunnes tuhahtaa ja kaataa juoman kerralla suuhunsa. Hetken hän maistelee sitä, neste polttelee inhottavasti hänen kieltään ja hän nielaisee irvistäen. Hän oli tilannut jotakin hyvää, mutta ilmeisesti tällä kertaa ei olisi pitänyt tinkiä hinnasta.
”Tarjoilija”, hoppari vinkkaa ja sama vaaleahiuksinen nuorukainen hyppelehtii hänen luokseen. Tom katselee hetken tämän metsänvihreitä silmiä ja hymyillen kohottaa toista kulmaansa.
”Voisin ottaa toisen. Mutta tällä kertaa jotakin erityisen hyvää. Hinnalla ei ole niinkään väliä.”
Tarjoilija nyökkää ja virnistää lähtiessään. Mennessään hän keinuttaa lanteitaan hieman enemmän kuin tavallisesti ja päästyään baarikaapille hän kuiskaa punatut huulensa hipoen toisen tarjoilijan korvaa;
”Tämä on onnenpäiväni.”
******
”Gustav, onko Tom jo kotona?”
Rumpali kuulee nuorimman äänen eteisestä ja nirhaisee hampaillaan valkoisen teipin poikki. Huolellisesti hän liimaa teipin pään sormensa ympärille, jotta se ei varmasti pääsisi purkautumaan. Lopulta hän nostaa katseensa laulajaan, joka on heittäytynyt selkänojan ylitse löhöilemään sohvalle. Gustavin kohdatessa Billin odottavan katseen, hän kohauttaa pahoittelevasti olkiaan.
”Ei ole näkynyt. Tai kyllähän se kävi täällä ehkä noin puoli tuntia sitten, mutta ei puhunut mitään ja häipyi saman tien haettuaan teidän huoneesta jotakin. Ja mitähän sä teet täällä tähän aikaan ja vieläpä ostoskassien kanssa?”
Gustav vilkaisee rannekelloaan ja katsoo sen jälkeen kysyvästi toista, jonka ilme on muuttunut mietteliääksi. Vanhempi oli aistinut aamulla, että Tom oli ollut hyvin vaitonainen kaksikon lähtiessä, mutta uskoi Billin saaneen tämän jo paremmalle tuulelle tähän mennessä.
”Onhan kaikki hyvin?” Bill nostaa katseensa toiseen ja näyttää siltä, että oli jo ehtinyt unohtaa toisen läsnäolon.
”Juu, kaikki kunnossa. Missä Georg on?” nuorempi kysyy etsien katseellaan jotakin ja löytämättä mitään sen kiinnostavampaa, hän varastaa rumpalin sylistä toisen rumpukapulan.
Leikkisästi, mutta tylsistyneenä laulaja pyörittelee kapulaa kädessään, pudottaen sen silloin tällöin syliinsä, mutta jatkaen silti sinnikkäästi. Noustessaan ylös Gustav nappaa kapulan tämän kädestä ja pörröttää tämän pystyssä sojottavaa irokeesia, yksittäisiä tupsuja valahtaa alas huolella lakatusta kampauksesta.
”Lenkillä, se halusi lähteä katselemaan onko paikat paljonkin muuttunut. Kyllä se varmaan kohta palaa, jos ikävä kerkesi jo tulla”, vanhempi vinkkaa silmäänsä lähtiessään juoksemaan portaita ylös.
Kyllä hän oikeasti tiesi, että kaikki ei todellakaan ollut hyvin, ei Bill normaalisti ollut noin poissaoleva. Nuorimman olisi pitänyt palata töistäkin vasta muutaman tunnin kuluttua ja kaikkea muuta kuin ostoskassien kanssa.
”Unohditko muuten jo meidän säästökuurin? Mä ihan tosissani haluaisin meille jossain vaiheessa sen uima-altaan”, Gustav huikkaa yläkerrasta avatessaan huoneensa ovea, vastaukseksi hän saa vähättelevän tuhahduksen.
”Kyllä me se vielä saadaan. Enkä mä ostanut kuin muutaman paidan, farkut ja sen sellaista. Siitä tulikin mieleeni…”
******
”Mennään meille, mä voin tarjota muutaman drinkin sekä jotakin muuta erityisen hyvää.”
Vaaleahiuksinen tarjoilija, Heidi, hipaisee Tomin kättä kävellessään tämän rinnalla ja naurahtaa humalaisesti. Tom kietaisee kätensä tämän vyötärölle ja suukottaa pikaisesti naisen päälakea, ikään kuin myöntymisen merkiksi. Hiljaisuudessa he jatkavat matkaansa öisellä kadulla ja heidän kääntyessään pääkadulta syrjäisemmälle, Tom tunnistaa muutamat kasvot siellä seisoskelevasta porukasta ja irrottaa otteensa toisen vyötäröltä.
”Alex! Mitä mies?” hoppari huudahtaa muutaman metrin päästä ja saa osakseen uteliaita katseita noin kymmenhenkisestä porukasta.
”Tom! Mitä sä täällä!” kalju nuorukainen huudahtaa takaisin ja nappaa Tomin halaukseen tämän päästyään heidän luokseen.
”Julian, Oliver, hauska nähdä teitäkin!”
Tervehdittyään jokaisen tuttunsa ja pienen esittelykierroksen jälkeen Tom on jo täysin unohtanut aiemman seuralaisensa ja tekee innokkaasti tuttavuutta uusien ihmisten kanssa. Hän tuntee, kuinka alkoholi alkaa vihdoin nousta hänen päähänsä ja kuinka humalainen kestohymy kohoaa hänen kasvoilleen. Hetken mielijohteesta hän nappaa puhelimen taskustaan katsoakseen kelloa ja hänen hymynsä hyytyy, kun hän näkee kymmenet vastaamattomat puhelut Billiltä sekä muutaman Gustavilta nuorimman puolesta.
”Lähetkö Tom meille jatkoille? Eliaksella on tuorettakin tuoreempaa kamaa ja ei hemmetti millaiset sävärit siitä saa! Sun on pakko tulla testaamaan!”
Tom vaikenee hetkeksi, samoin kuin koko muu porukka odottaessaan tämän vastausta. Kitaristi katsahtaa ympärilleen ja saa kannustavia nyökkäyksiä osakseen, hetken hän vielä tosissaan pohtii Alexin ehdotusta. Ei hän toisaalta haluaisi ratketa jälleen puolen vuoden taistelun jälkeen, mutta ei kai yksi kerta voinut olla niin pahaksi?
”Totta kai mä tulen, tarvii vaan lähettää yks viesti”, Tom naurahtaa lopulta ja Julian sekä Oliver yltyvät hurraamaan.
”Aha, naisetko odottavat?” yksi Tomin uusista tutuista, Lucas, vinkkaa silmää heidän lähtiessään talsimaan katua eteenpäin.
”Niinkin voisi sanoa.”
******
Tyytyväiseni Bill tutkii itseään peilistä ja silottelee uutta paitaansa paremmin päälleen, koskettelee varovasti irokeesiaan, jotta se varmasti pysyisi pystyssä. Kaikki tulisi olemaan täydellistä. Musiikki, valaistus, tuoksukynttilät. Hän ja Tom. Onnellinen hymy kohoaa tahattomasti hänen huulilleen ja hän ravistelee pienesti päätään. Mitä pienistä riidoista, niistä selvittiin aina, jos pohjalla oli vahva suhde kuten heillä. Kitaristi ei koskaan osannut olla pitkävihainen veljelleen, varsinkaan, kun tämä tiesi aina oikeat keinot lepytellä tätä.
Edelleen hymyillen laulaja hyppelehti kirjoituspöytänsä luokse, tarttui puhelimeensa, joka lepäsi mikrofonia muistuttavassa kännykkätelineessä ja painoi viestin auki, jonka merkiksi puhelin oli piipannut.
Lähettäjä: Tomi <3
Viesti: Hei Bill. Älä valvo turhaan odottamassa, en varmaan tuu yöksi kotiin. Öitä.
Billin hymy vaihtuu hetkessä irvistykseksi, hän suorastaan kihisee raivoa luettuaan juuri saamansa viestin ja on valmis lyömään ensimmäistä vastaantulevaa ihmistä tai mitä tahansa, jonka voisi saada ulvahtamaan kivusta. Hän vilkaisee itseään seinällä roikkuvasta kokovartalopeilistä ja irvistää kuvajaiselleen. Hän viskaa puhelimensa mahdollisimman kauas kohti vastakkaista seinää. Raivoissaan laulaja kiskaisee tummanvihreän, hopealla kuvioidun t-paidan päältään ja viskaa sen nurkkaan, normaalisti häntä olisi harmittanut revennyt sauma, mutta nyt hän ei välitä. Kyyneleet silmistä valuen hän kiskaisee vielä valkeat farkut jalastaan ja heittää ne jonnekin puhelimen perään. Hän kääntyy katsomaan itseään peilistä ja inhoaa sillä hetkellä kaikkea minkä näkee. Miten hän olikaan kuvitellut näyttävänsä hyvältä? Hän oli niin kaukana täydellisyydestä, ei Tom halunnut häntä. Itkuinen ulvahdus karkaa hänen kurkustaan, kun hän potkaisee läheistä vaatepinoa ja peittää vatsansa käsillään.
”Ei Tom halua tällaista inhottavan rumaa läskiä! Ei, Tom ei tule enää takaisin ja on varmasti jo löytänyt jonkun kauniimman! Täytyy laihtua vielä vähän, menetetyt kolme kiloa ei riitä mihinkään… Ehkä uusi kampaus…”
Bill kuiskii itselleen itkunsekaisesti ja vilkaisee levottomana huoneensa läpi. Tummansinisen jumppamaton osuessa hänen silmiinsä huoneennurkassa, laulaja harppaa muutamalla askeleella sen luokse ja levittää sen lattialle, käyden makaamaan sen päälle.
”Yksi, kaksi, kolme, neljä…” nuorukainen alkaa kärsivällisesti laskea, kuinka monta kertaa saa vatsansa lihakset puristettua äärimmilleen tällä kertaa.
5 minuutin kuluttua
”Bill, mitä sä puuhaat? Mä kuulin sun huudahtavan ja tulin katsomaan onko kaikki hyvin?” Georg kysyy kurkatessaan ovesta ja tämän otsa rypistyy hänen kuullessaan nuoremman mutisevan lukua, joka muistuttaa sataakahtakymmentä.
”Bill, mitä helvettiä sä teet?” basisti toistaa kysymyksensä, tällä kertaa huolissaan. Hän astelee maassa makaavan vierelle ja kyykistyy.
”Laihdun”, toinen mutisee ääni paksuna ja Georgin ilme muuttuu päättäväiseksi.
”Lopeta, ole niin kiltti.”
Vanhempi esittää kehotuksensa päättäväisesti, mutta anoen ja hellin ottein irrottaa Billin kädet tämän pään takaa, painaen samalla toisella kädellään tämän jalat takaisin maahan vatsan päältä. Ensimmäistä kertaa pitkän ajan sisällä laulaja vetää kunnolla henkeä ja pyyhkäisee hikipisaroita otsaltaan. Hänen vatsalihaksensa kramppaavat, mutta se saa hänet vain hymyilemään. Hän tietää ehtineensä polttaa ties kuinka paljon kaloreita ennen kuin tuli keskeytetyksi.
”Onks kaikki ihan hyvin?” vanhempi kysäisee auttaessaan toisen istumaan ja ojentaa tälle sängynlaidalta t-paidan. Kiskaistuaan paidan päälleen Bill vastaa tajuaa, että on maannut maassa lähes alastomana, mutta ei jaksa välittää.
”Miksi kaikki jankuttaa tuota? Eikö ihmiset itse osaa erottaa, että milloin asiat eivät todellakaan ole hyvin? Tom on teillä tietämättömillä, ei varmaan tule takasin ja se johtuu musta! Mulla menee työt täysin alamäkeä, koska mun luona ei käy yhtäkään oikeasti sisustuksesta kiinnostunutta asiakasta, vaan ainoastaan mun pärstää ihailevia ajantappajia, jotka iltaisin tyydyttävät tarpeitaan tuijotellen mun käyntikorttia! Mä en ole hyvä missään!”
Tietämättä mitä tehdä Georg kietaisee varovasti kätensä toisen hennon vartalon ympärille ja yllättyy, kun toinen takertuu häneen kyynelvirran noustessa uudelleen nuoremman silmiin. Hellästi vanhempi silittää toisen selkää ja yrittää keksiä jotakin rohkaisevaa. Hän ei voinut olla täysin varma siitä missä mentiin, mutta uskoo, että olisi huomannut jo aiemmin, jos kaksosten välillä olisi jotakin pidempi aikaista kärhämää.
”Tom kyllä tulee takasin, älä murehdi. Ei sillä oo mitään syytä jättää sua sanaakaan sanomatta, ainakaan sen perusteella mitä mä tiedän.”
******
”Mä säilytän sitä täällä kellarissa, tulkaa peremmälle”, Elias kehottaa avatessaan talonsa takapihan puolelta pienen oven, jonka takaa paljastuvat alaspäin viettävät portaat.
Kymmenen hengen joukkio astuu vuorotellen ovesta portaisiin, Elias sytyttää kellariin valot ja astelee tyytyväisesti virnuillen vanhan kirjoituspöydän taakse kerätäkseen yhdestä pöytälaatikosta tarvittavan määrän valmiiksi käärittyjä sätkiä. Kellari on sisustettu mukavaksi oleskelutilaksi, jokainen löytää itselleen lokoisan paikan istua ja joku saa vanhanaikaisen, mutta ikäänsä nähden hyväkuntoisen vinyylisoittimen toimimaan.
”Ai että onko kokeillut? Tomhan on Magdeburgin näiden piirien kruunaamaton kuningas! Vai mitä, jätkät?”
Tom havahtuu kuullessaan Julianin kutsuvan häntä nimeltä ja yrittää hautautua ylisuuren huppunsa kätköihin, hän ei halua osakseen niitä ihailevia katseita, jotka nyt kohdistuvat häneen. Eliaksen kulkiessa ohi hän nappaa tämän avoimelta kämmeneltä sätkän ja pyörittelee sitä sormissaan, mittailee sitä katseellaan.
”Joo, siis ette voi uskoa miten tarkka Tom on näissä hommissa. Meinaan sille kelpaa vaan priima kama. Meiän kaikkien pitäis meinaan ottaa siitä mallia”, Oliver julistaa ja sytyttää oman käärönsä, vetäisten pitkät henkoset ja nautinnollisesti vapauttaa sauhut keuhkoistaan.
”Taivas, täältä tullaan”, Tom kuulee tämän mutisevan raukeana.
Kulmiaan kurtistaen Tom mittailee vielä hetken sätkää sormissaan, kunnes nostaa sen kasvojensa tasolle. Varovasti hän nuuhkaisee kääröä ja laskee sen vihdoin huulilleen. Sytytin on huoneen toisella laidalla Patrickilla ja ajankuluksi Tom vilkaisee puhelintaan. Ei viestejä, ei puheluita. Ei hyvänyön toivotusta Billiltä. Jos hän olisi yhtään enemmän humalassa, hän varmasti purskahtaisi itkuun. Hänen pitäisi nyt olla kotona, pidellä Billiä kainalossaan ja nukkua tyytyväistä unta.
”Tom, oletko sä jo noin korkealla pelkästä tuoksusta?” Alex naurahtaa tönäistessään toista olkavarteen ja ojentaessaan sytytintä. Pienesti päätään pudistellen Tom työntää äskeiset ajatukset päästään ja tarttuu päättäväisesti sytyttimeen, testaten kerran sen toimivuuden.
”Bill, mä rakastan sua. Älä vihaa mua”, hän vielä kuiskaa hiljaa sulkiessaan silmänsä ja naksauttaa sytyttimeen tulen kasvojensa edessä.
---
B/N: Wou. Tää oli hyvä, tosi hyvä. Ehkä kaikki eteni hieman liian nopeaa, mutta ei se kovin haitallista ollut. Pari pilkkuvirhettä korjailin. Ja nyt mun on pakko sanoa, että sinä osaat kirjoittaa aivan järjettömän hyvin. Osaat kuvailla hyvin. Mä melkein itkin täällä, koska olen yliherkkä ajatukselle, että Tom vetää huumeita ja Bill ei ole tyytyväinen ulkonäköönsä. Nyt tässä alkoi oikein tapahtua ja saatiin selville tuo Billinkin ongelma. ^-^ Voi olla, että sieltä löytyy vielä joitain virheitä, vastuu on minun.
~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*
Osa 4.
He's been crying at night
He's been screaming your name
He's been bleeding for you
He's been screaming your name
He's been bleeding for you
Varovasti Georg laskee Billin sängylle ja peittelee tummanvihreällä viltillä pojan paljaat varpaat. Basisti oli antanut toisen nukkua ties kuinka kauan itseään vasten siinä lattialla, johon he olivat jääneet varmasti jo kymmeniä minuutteja aiemmin, kun hän oli löytänyt Billin tekemästä hullunlailla vatsalihaksia. Hän oli herännyt todellisuuteen vasta, kun nuorempi oli vavahtanut kylmästä ja tarvitsi selvästi peiton lämmikkeeksi. Pienellä sormenliikkeellä Georg pyyhkäisee hiukset pois toisen kasvoilta ja hiljaisin askelin hiipii kohti ovea. Hiljaisuuden rikkoo kuitenkin huuto, joka saa Georgin hätkähtämään ja jopa Gustavin havahtumaan alakerrassa. Huuto, josta pystyy aistimaan kaikki sisään padotut tunteet. Tunteet, joita kukaan ei haluaisi tuntea, mutta joilta ei voi välttyä.
”Bill, shh, kaikki on hyvin”, Georg kuiskaa kyykistyessään sängyn vierelle ja saa pian vierelleen toisenkin huolestuneen.
”Bill, ei mitään hätää, muista hengittää”, Gustav toteaa ja saa basistilta tuohtuneen mulkaisun.
”Kyllähän Bill hengittää, vähän turhankin tehokkaasti.”
Nuorimman hengitys on pelästynyttä huohotusta, hiki virtaa tämän otsalla ja auki rävähtäneistä silmistä valuu kyyneliä. Se oli ollut pahin painajainen koko Billin siihen astisessa elämässä. Hän ei halua muistaa sitä, mutta silti se pyöri koko ajan toistuvana hänen verkkokalvoillaan. Hän sulkee silmänsä, mutta se saa hänet näkemään vain paremmin. Haparoiden hän yrittää nousta istumaan, kahdet kädet ovat kuin automaattisesti auttamassa häntä, aivan kuin hän ei kykenisi siihen itse.
”Te riitelette jälleen kuin vanha pariskunta ja mä en tarvitse apua”, laulaja tiuskaisee riuhtaisten itsensä pois toisten otteesta. Pikaisesti hän pyyhkii hiet sekä kyyneleet vilttiin, joka vielä hetki sitten lämmitti hänen palelevia varpaitaan ja ponkaisee ylös sängyltä.
”Bill, mitä sä nyt?”
Gustavin ääni on huolestunut, mutta nuorin ei välitä. Kaikki esittävät välittävänsä, mutta eivät välitä, kyllä Bill sen nyt jo tietää. Jos Tomkin välittäisi, hän olisi Billin luona silläkin hetkellä.
”Ulos, pois täältä. Nähdään myöhemmin”, vastaherännyt mutisee painaessaan tummansinisen lippalakin päähänsä ja painelee kovaa vauhtia portaisiin. Vielä ulos päästyäänkin hän näkee silmissään kuvan unestaan. Unesta, jossa Tom oli naisen kanssa.
*******
”Hyi vittu, onko mua huijattu! Mitä paskaa te mulle tyrkytätte?”
Raivoissaan Tom nousee jaloilleen ja heittää sätkän, josta on otettu vasta yhdet hatsit, mahdollisimman kauas itsestään. Hän ei ollut koskaan maistanut mitään niin huonolaatuista ja joku idiootti oli kehdannut vielä kehua sitä. Luvannut, että siitä saisi kunnon sävärit. Hän yrittää karistaa pahaa makua suustaan, etsiä taskujensa pohjilta purkkaa tai pastillia, mutta mitään ei löydy. Irvistäen hän astelee ystävänsä luo, joka nousee seisomaan pahoitteleva katse silmissään.
”Sori Tom, mä luulin…”
”Joo, ihan sama. Nää bileet ei oo mua varten, katellaan joku toinen kerta.”
Noustuaan portaat kellarista jälleen maankamaralle, Tom kuulee selkänsä takaa meteliä ja virnistää. Kyllä hän tiesi, ettei Alex antaisi kenenkään huijata ystäviään, varsinkaan, jos kyse on Tomista. Kitaristin täytyisi vaan muistaa kiittää tätä jälkikäteen.
Kadut ovat tyhjempääkin tyhjempiä Tomin astellessa takaisin kohti keskustaa, hänen potkimansa kivet aiheuttavat ainoat äänet, joita hän kuulee. Pieninkin ylimääräinen rasahdus saa hopparin valpastumaan, hän ei pitänyt tällaisista pahaa enteilevistä hiljaisuuksista. Aivan kuin hänet olisi kiskaistu mukaan kauhuelokuvaan eikä hän pitänyt niistäkään. Komediat ja action leffat olivat enemmän hänen mieleensä.
”Hei taas, Tom.”
Tyly ääni rikkoo hiljaisuuden ja kitaristi hätkähtää, pikaisesti hän kuitenkin kokoaa itsensä ja kääntää katseensa tuttua ääntä kohti. Metsänvihreät silmät katsovat hänen omia ruskeitaan ja nuori nainen ottaa muutaman askeleen lähemmäs Tomia.
”Ai Mari, mitäs sä täällä?”
”Nimi on Heidi, mutta ei sen niin väliä. Eikö ollutkaan hyvät jatkot?”
Tom astuu askeleen kauemmas Heidin yrittäessä painautua häntä vasten ja lähtee jatkamaan matkaansa. Toiset askeleet kuitenkin kuuluvat seuraavan häntä ja turhautuneena hän huokaisee.
”Ei ollut, ei. Ja jos vaan sallit, niin mä jatkaisin nyt matkaani”, kitaristi tokaisee tylysti, mutta Heidi tarttuu häntä hihasta ja juoksee Tomin edelle, pakottaen tämän pysähtymään.
”Älä nyt, meillähän jäi kaikki ihan kesken…”
Jokainen lihas Tomin kehossa jännittyy äärimmilleen ja tämän kasvoilta paistaa järkytys, kun toinen painaa viileät huulensa tämän omille ja nostaa kätensä Tomin jähmettyneille kasvoille. Kitaristi ei kykene tekemään mitään, hänen päänsä on aivan sekaisin. Siitä oli niin kauan, kun nainen oli viimeksi suudellut häntä, hänen kehonsa ei osaa päättää mitä tehdä. Tilanne saa hänet kiihottumaan, vaikka hän on aina luullut, ettei niin voisi käydä.
”Joo hei, mitä vittua!” hopparin huudahdus kaikuu ilmassa, kun Tom vihdoin saa lihaksensa hallintaansa ja vahvempana työnnettyä toisen luotaan.
”Voi vitun homo!” nuori nainen huutaa toisen perään, mutta mikään ei saisi poikaa enää kääntymään. Kotiin olisi enää puolitoista kilometriä.
*******
Vihdoin tuttu kotikatu alkaa häämöttää mutkan takana, helpottunut hymy kohoaa kitaristin suupieliin ja hän ottaa muutaman horjuvan juoksuaskeleen. Hänen humalansa ei vielä ole lähtenyt laskemaan, joten hihitellen hän hidastaa jälleen kävelyyn, eihän hän ojaan tahdo muksahtaa! Hän ei ole koskaan aiemmin rakastanut sitä asfalttipäällysteistä mutkaa tai hiekalla puutarhasta erotettua polkua niin paljon.
Portista sisään päästyään hoppari käännähtää kuitenkin vielä ympäri ja näyttää horisonttiin saakka jatkuvalle asfalttipätkälle keskisormea.
”Voitinpas”, hän mumisee hykerrellen.
Tom ei kuitenkaan vielä huomannut enemmänkin varjolta vaikuttavaa hahmoa heidän portaillaan ja pelästyy jo toistamiseen sinä iltana. Liioittelevasti sydänalaansa pidellen hän yrittää siristellä hämärässä, mutta ei uskalla mennä lähemmäs. Hänen mielessään vilisee kaikki vaihtoehdot varjon henkilöllisyydestä Teksasin moottorisahamurhaajasta Sweeney Toddiin.
”Taidan katsella liikaa kauhuelokuvia, vaikken edes pidä niistä”, hän mutisee jälleen itsekseen ja hätkähtää jälleen, kun hiljaisuuden rikkoo huokaus.
”Oletko sä Tom humalassa?”
”Bill! Luojan kiitos!” Tom huudahtaa helpottuneena ja juoksee halaamaan seisomaan nousevaa hahmoa. Silmiään pyöräyttäen Bill kietaisee kädet veljensä ympärille ja rutistaa tätä tiukasti.
”Susta tulee ihan höpsö humalassa”, hän naurahtaa veljensä korvaan.
Hetkeksi he irrottautuvat halauksesta ja katsovat toisiaan silmiin. Siinä katsellessaan veljensä rakastavaa katsetta, Bill ihmettelee miten ikinä saattoi aiemmin päivällä kuvitella, että Tom ei rakastaisi häntä. Että tämä jättäisi hänet yksin. Vaikka katse onkin humalainen, sen läpi paistaa kaikki se, mitä Bill tahtookin toisen silmissä nähdä ja hän kietoo hellästi kätensä toisen niskaan.
”Me voidaan varmaan unohtaa se aamuinen mökötys?” Hölmistyneenä hoppari kohottaa kulmaansa veljen kysymykselle, ei hän muistanut mitään mökötystä?
”Juu, totta kai.”
Helvetti, vanhempi kiroaa heti suunsa suljettuaan ja nipistää silmänsä hetkeksi kiinni. Tästä ei seuraisi mitään hyvää, Bill taatusti ottaisi asian puheeksi vielä myöhemmin, niin siinä aina kävi. Mutta ei kai hän nyt kehtaa myöntää olevansa niin humalassa, ettei muista edes saman aamun tapahtumia! Ei ikipäivänä.
”Tom, oletko sä tällä planeetalla?” laulaja huhuilee ja saa toisen avaamaan silmänsä jälleen.
Vanhempi ei ehdi suutaan avata, kun Bill painaa huulensa hänen omilleen. Tyytyväisesti suudelmaan hymyillen Tom on kietomassa käsiään toisen ympärille, mutta yllättäen laulaja kiskaisee itsensä pois toisen luota, puistatus vavisuttaa nuoremman vartaloa ja hän ottaa muutaman askeleen kauemmas toisesta. Tom jää hämmentyneenä seisomaan kädet levällään ja pohtii mitä teki väärin.
”Sä… sä maistut vieraalta. Sä jopa…” Bill ottaa pienen askeleen lähemmäs ja haistaa ilmaa Tomin ympärillä tarkemmin, lopuksi hän nyrpistää nenäänsä inhoten ja nostaa syyttävän katseensa toisen silmiin, jatkaen: ”…tuoksut vieraalta! Tom, sä tuoksut ja maistut aivan naiselta!”
Tajuamatta täysin kokonaan muuttunutta tilannetta Tom aukoo ja sulkee suutaan, heiluttaa vimmatusti käsiään ja yrittää saada suustaan jotakin järkevää, tällä hetkellä eivät hölmöt heitotkaan menisi kännin piikkiin. Paniikissa hän katsoo, kuinka veljen silmiin kohoaa kyyneleitä, joita toinen ei vaivaudu peittelemään. Nuorempi tahtoo näyttää, kuinka toinen saa hänet kärsimään.
”Mutta kun se Mari… ei kun Heidi tai mikä lieneekään tuli väkisin iholle! Mä olin tulossa kotiin, sun luo rakas, kun se bongasi mut julkkikseksi ja lähti seuraamaan! Mä pysähdyin ja ajattelin, että se on tyytyväinen, jos saa nimikirjoituksen ja silloin se iski! Tai siis ei iskenyt, mutta…”
”Tom, ole hiljaa.”
”Mutta Bill, sun pitää uskoa-”
Nuorempi ei kuitenkaan kuule enää toisen viimeistä lausetta. Harkitulla loikalla hän harppaa matalan pensasaidan yli ja suuntaa juoksuaskeleensa kohti kaupunkia. Kaupunkiin saakka hän ei kuitenkaan jaksaisi juosta, hänen reitensä huutavat jo nyt armoa. Hän pakottaa itsensä eteenpäin, eihän hänellä ollut kuin kahdentoista kilometrin juoksulenkki alla!
Kyyneleet luovat tummia täpliä asfalttiin ja Billin tekisi mieli ulvoa kuin pieni lapsi. Jos hän ei ennen uskonut enneuniin, niin tämä saa hänet varmasti uskomaan. Kuinka Tom saattoi sortua naiseen?
*******
Samaan aikaan toisaalla
I still see you and me in pain
you’ve been gone now too long, too long
I'm broken deep inside
I miss the time when you were here
I miss your soul I miss your eyes
God I miss your lovely eyes
you’ve been gone now too long, too long
I'm broken deep inside
I miss the time when you were here
I miss your soul I miss your eyes
God I miss your lovely eyes
“Mitä tässä on?” Georg kysyy ja keihästää haarukkaansa pienen palan pizzaa, jonka hän on paloitellut valmiiksi, jotta se jäähtyisi nopeammin. Gustav istahtaa toiselle puolelle pöytää oman lautasensa kanssa ja hymyilee toiselle.
”Mä pistin siihen aikalailla kaikkea mitä kaapista löysin. Joten varaudu yllätyksiin”, hän naurahtaa ja seuraa toisen ilmettä tämän maistellessa ensimmäistä palaa.
”Tosi hyvää.”
Vaitonaisina he jatkavat ruokailua, tunnelma on rento eikä kumpikaan koe tarvetta aloittaa keskustelua. Olohuoneesta kantautuu päälle jääneestä televisiosta jonkin poliisisarjan ääniä ja iltahämärä luo kodikasta tunnelmaa himmeästi valaistuun keittiöön. Mahdollisimman huomaamattomasti Georg vilkaisee rumpalia kulmiensa alta ja jää hetkeksi katselemaan tämän kasvoja, nuorempi on keskittynyt kuuntelemaan mitä televisiossa tapahtuu eikä huomaa toisen katsetta.
”Mä en tiedä, että kuulostaako tää ihan typerältä, mutta mä olen ihan oikeasti kaivannut sua. Mä en vaan ole saanut sanottua sitä aiemmin.”
Gustav kohottaa katseensa lautasestaan ja katsoo nyt toista suoraan silmiin, ihmetellen mistä toisen yllättävä avautuminen johtuu, mutta pieni hymy kohoaa hänen huulilleen. Miten niin pienet sanat saattoivatkaan lämmittää mieltä niin paljon?
”Ja jos sä vaan annat mulle mahdollisuuden, niin mä haluaisin yrittää tehdä sut onnelliseksi jälleen.”
Basisti toteaa asiansa vakavin silmin, mutta häkeltyy kuitenkin pian tajuttuaan miten helposti haavoitettavaksi hän itsensä juuri asetti. Mitä jos Gustav pitäisi sitä vitsinä, alkaisi pilkata häntä, nauraisi päin naamaa? Manaten hiljaa mielessään Georg painaa katseensa lautaselleen ja tökkii jäljellä olevia pizzan palasia, hiljaisuus kestää jo aivan liian pitkään.
Osaamatta arvioida toisen ilmeistä todellisia tunteita sanojen takaa, rumpali puraisee alahuultaan ja sulkee silmänsä hetkeksi. Tämähän oli juuri se, mitä hän oli odottanut toisen paluusta lähtien. Asia, jonka vuoksi tälläkin hetkellä suuri mustelma koristaa hänen vasenta säärtään, vain koska hän ei kuullut noita sanoja päivää aiemmin. Se oli vain paha tapa, jota oli jatkunut liian pitkään. Kipu sai tuntemaan, että hän on yhä elossa, vaikkei kykenekään tuntemaan mitään.
Monta vuotta piilotellut onnellinen hymy pääsee vihdoin kohoamaan Gustavin huulille, mutta juuri kun hän avaa suunsa, aika hänen maailmassaan pysähtyy.
”Nyt mä tapan sut!”
Kyseinen lause on ainut ääni, joka murtautuu läpi muurin, joka on lamauttanut rumpalin. Muurin, joka estää tätä tekemästä mitään. Vilahdus tummaa paitaa, se on ainut liike, jonka Gustav havaitsee. Kaikki tapahtuu niin nopeasti, kaikki menee pieleen niin nopeasti. Mitä tapahtuu, mitä pitää tehdä?
”Tom, mitä vittua?”
Tuttu ääni saa Gustavin havahtumaan. Nopeasti hän vilkaisee ympärilleen ja nousee jaloilleen päästyään tilanteen tasalle. Sillä hetkellä hänkin on valmis tappamaan, miksi kaikki hyvä hänen elämässään pilataan?
”Tom, päästä irti!” Gustav huudahtaa ja katsoo kauhuissaan, kuinka Georg yrittää rimpuilla irti otteesta, joka pitelee vanhinta tiukasti lattiaa vasten. Hopparin kyynärpää painaa tukehduttavasta toisen kaulakuoppaa, basisti potkii vimmatusti jaloillaan yrittäen osua toiseen.
”Sä… olet… pilannut kaiken! Jumalauta, kaiken! Ymmärrätkö sä!” Tom raivoaa, mutta nousee viimein toisen päältä.
”Mitä sä Tom teet!” rumpali karjaisee raivokkaammin ja polvistuu henkeä haukkovan Georgin vierelle.
”Tää jätkä saa niin sitä, mitä on tilannu!”
Vaivattomasti, humalaisen voimalla ja uholla Tom tönäisee Gustavin tieltään, tarttuu vanhinta paidan rinnuksista ja pakottaa tämän nousemaan jaloilleen. Voimakas isku osuu toista poskeen, vaikka Tom yrittikin kohdistaa sen nenään, tarkoituksena tehdä toisen hengittäminen entistä vaikeammaksi. Uusi isku samaan kohtaan, poskiluun kohdalle aukeaa haava, josta tihkuu verta.
”Tom…”
Hento ääni kuiskaa ja Tom irrottaa välittömästi otteensa, Georg valahtaa voimattomana polvilleen ja sitä kautta istumaan lattialle. Rumpali, joka vielä äsken ei tiennyt mitä tehdä, lähtee ripein askelin kohti ulkovarastoa, jossa pakastin sijaitsee.
Pelästyneenä kitaristi kohottaa katseensa järkyttyneen äänen suuntaan ja katsoo toista vakuuttavasti silmiin.
”Bill, tää on meidän parhaaksi! Kaikki olis hyvin, jos Georg ei olis palannut! Sun pitää ymmärtää!”
”Mä olin tulossa selvittämään meidän asioita ja olin valmis puhumaan… Mutta nyt musta tuntuu, että mä en enää tunne sua, Tom.”
Maailma kaksosten ympärillä pysähtyy, molemmat vain tuijottavat toisiaan. Vanhempi anovasti, nuorempi murtuneen epäuskoisena. Kumpikaan ei huomaa huoneeseen palaavaa Gustavia, joka painaa varovasti pyyheliinaan käärityllä jääpalapussilla basistin vuotavaa poskea.
Tom uskaltautuu ottamaan aran askeleen veljeään kohti, mutta tämä kumminkin perääntyy samaan tahtiin.
”Älä, Tom. Mä en tiedä, haluanko mä enää edes tuntea tuollaista Tomia.”
---
B/N: No niin, saan taas pahoitella mahdollisista virheistä, joita saattaa löytyä normaalia enemmän. Mä en todellakaan keskittynyt tähän täydellisesti ja mun mielentilakaan ei ole mitä parhain. Mutta minkäs sille mahtaa, kun on yli-innokas betaamaan näitä osia. :) Virheistä sanon nyt sen verran, että itse niitä löysin tällä kertaa erittäin vähän. Ja mitä tuohon kokonaisuuteen tulee, niin se toimi ihan hyvin. Lopusta voisin sanoa, että kaikki meni sen verran nopeasti, että se hieman sekoitti ajatuksia, mutta ei nyt niin pahasti, että sitä tarvitsisi alkaa muuttelemaan. Hmh, pakko myöntää, että beta alkoi hieman tunteilemaan tuon lopun takia. ^-^ Joten siis, hyvää tekstiä jälleen. Jään innolla odottamaan seuraavaa osaa.
~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*
Osa 5.
Levottomana Tom kääntää kylkeä sohvalla ja kiskoo peittoa paremmin päälleen. Mikään asento ei tunnu hyvältä, kuumuus saa hien valumaan otsalla ja oksennus polttelee kurkkua, mutta ei suostu tulemaan ylös asti. Kello on neljä perjantaiaamuna ja Tom tietää kaiken kauheuden olevan vasta aluillaan. Hänelle jokainen krapulapäivä oli yksi maanpäällisistä helveteistä ja tämä kaikki oli vasta alkusoittoa.
”Ei helvetti”, hän kiroaa ponkaistessaan ylös sohvalta ja hölkkää puolialastomana kohti alakerran pesuhuonetta käsi suunsa peittona.
Ovesta sisään päästyään hänen polvensa pettävät alta ja suutuspäissään hän hakkaa hetken nyrkillään vaaleita lattialaattoja. Väkisin hän konttaa itsensä varmuuden vuoksi lattiakaivon vierelle ja päästää itsensä valahtamaan käsiensä varasta lattialle, helpottuneena hän painaa poskensa vasten viileää laattaa. Kuvotus oli mennyt ohi hänen kiirehtiessään pesuhuoneelle, mutta hänen voimansa eivät riittäneet enää siihen, että hän raahautuisi takaisin sohvalle.
”Mä en juo enää ikinä, en sitten ikinä!” hän kuiskii ja sanat kaikuvat muuten hiljaisessa huoneessa.
Niinhän sinä taisit sanoa viimeksikin, pieni ääni muistuttaa hänen takaraivossaan ja ärsyyntyneenä hän yrittää hiljentää tuon pienen äänen. Hän ei todellakaan kaivannut enempää ärsykkeitä sillä hetkellä. Katon läpi hän kuulee yläkerrasta askeleita, jotka lähtevät laskeutumaan portaita.
”Voi vittu, älä tule tänne, älä tule tänne…”
”Hei Tom, onko kaikki ihan ok?”
Tietysti sinä tulit juuri tänne, kitaristi jupisee mielessään ja raahautuu seinän viereen. Hän nousee istumaan seinää vasten ja sulkien silmänsä nojaa päänsäkin seinään, hän tietää mitä tuo inhottava pistos hänen vasemmassa kallonpuoliskossaan enteilee. Kohta alkaisi jumalaton päänsärky.
”Näyttääkö siltä, että kaikki on ok?” hoppari mutisee rumpalille, joka nojaa puun väriseksi maalattuun ovenkarmiin pienesti virnuillen.
”Olet sä näyttänyt joskus pahemmaltakin… Mutta ihan miten vaan, mikä helvetti se sun show eilen illalla oli olevinaan?”
Rumpali ei turhaan viitsi korottaa ääntään tai äristä suuttumustaan ulos. Hän tietää, että jo tämäkin tappaa toisen tärykalvoja ja pahentaa tämän päänsärkyä. Yksi syy on myös se, että Gustav toivoo tämän puhdistaneen ilmaa ja että kaikki olisi tästä eteenpäin edes hieman helpompaa.
”Voidaanko puhua siitä joskus myöhemmin? Ja mitä sä edes teet tähän aikaa jalkeilla?” Tom murahtaa ja yrittää nousta jaloilleen, hieman horjuen hän lopulta onnistuukin ja istahtaa kylpyammeen reunalle hieromaan jomottavia ohimoitaan.
”Sanotaanko, että sun rymistelyä ei voinut olla kuulematta ja ihan ystävän eleenä tulin tarkistamaan, että selvisit hengissä. Jos sitä osaat yhtään arvostaa.”
Kyllähän Tom sitä arvostaa osasi, varsinkin nyt, kun kaikki muu tuntui luhistuvan ympäriltä. Hän ei vain osannut näyttää sitä. Heikosti hän hymyilee toiselle ja avaa suunsa sanoakseen jotain, mutta ei löydä oikeita sanoja.
”Kyllä mä tiedän”, vanhempi tokaisee ja astelee toisen luokse hymyillen, ojentaa tälle kätensä ja auttaa toisen jaloilleen.
”Mennäänpä sitten. Sä tarvitset nyt enemmän unta kuin ystävää.”
*******
”Bill, odota.”
”Mulla on kiire.”
”Kyllä sä varmasti muutaman sanan ehdit vaihtaa!”
”Ehkä ehdinkin, mutta en ole kiinnostunut.”
Huokaisten Georg pudistaa päätään seuratessaan kaksosten sananvaihtoa keittiön ovensuussa ja yrittää pysytellä mahdollisimman huomaamattomana. Hän ei uskalla edes kääntää sanomalehden sivua, jotta huomio ei kääntyisi jälleen häneen.
”Et karkaa, kun meillä on juttu kesken, Bill!”
”Mun mielestä asiat on tällä hetkellä harvinaisen loppuun käsitelty.”
”Mä olin illalla ihan helvetin humalassa ja sä tiedät, että mä en silloin pysty kontrolloimaan itteäni!”
”Humala ei oo mikään selitys, Tom.”
Huoneeseen saapuva Gustav uskaltautuu huokaisemaan hieman äänekkäämmin ja selvittää kurkkuaan istahtaessaan pöytään. Rauhallisesti hän valitsee itselleenkin lehden luettavaksi ja saa osakseen katseita, joihin hän ei aio vastata. Rumpali oli niin monesti nähnyt näitä riitoja ja aina ne olivat päättyneet sopuun. Miksi hän pelkäisi tämän siis päättyvän huonommin?
”Gustav ja Georg, nähdään myöhemmin.”
”Bill, takaisin sieltä!”
”Älä seuraa mua kuin joku kultainennoutaja!”
”Bill-rakas, ole kiltti.”
”Häivy jo mun silmistä!” Ulko-oven pamahdus ja raivostunut karjaisu, joka täyttää koko talon.
Tympääntyneenä Tom talsii takaisin keittiöön ja rojahtaa pöydän päähän istumaan, hän painaa kasvot käsiinsä ja jupisee hiljaa kaikki tuntemansa kiroukset.
”Anteeksi, Georg.”
Se lause saa jokaisen jähmettymään paikoilleen ja varovasti Georg nostaa katseensa sarjakuvista katsoakseen kitaristia. Pahoittelevin silmin tämä katsoo basistia takaisin ja niitä silmiä katsellessaan Georg on valmis antamaan tälle kaiken pahan anteeksi, mitä tämä on ikinä hänelle aiheuttanut.
”Mä en tiedä, että mikä muhun eilen oikein meni, mutta mä en todellakaan olisi halunnut satuttaa sua. Toi sun poskipää näyttää meinaan aika kipeältä.”
”Äh, on mulla pahempiakin ollut. Eniten se teki kipeää ehkä henkisesti, sen verran pahasti pääsit pelästyttämään”, vanhin hymähtää virnistäen.
”Ei, älä vähättele sitä, ei se ollut mikään pikku juttu. Jos siinä… olisi käynyt pahemmin, niin mä en varmaan olisi voinut elää sen asian kanssa”, nuorin myöntää hämillään itsekin siitä, miten avoimesti selvittää tunteitaan.
”Hei mies, äläs nyt rupea tunteilemaan. Kaikki on ihan ok”, Georg hymyilee toiselle lämpimästi ja jatkaa lehtensä selailua.
*******
Vastaanottaja: Alex
Viesti: Oon kaupungissa 5 min. kuluttua. Nähdäänkö supermarketin kulmilla?
Tom tiputtaa puhelimensa takaisin suuren hupparin taskuun ja asettelee aurinkolasit paremmin silmilleen. Muutama kiinnostunut ja hänet tunnistanut ohikulkija kääntyy ohikuljettuaankin vielä katsomaan hänen peräänsä, kitaristi kiskaisee hupun mahdollisimman syvälle päähänsä. Puhelin piippaa hänen taskussaan ja muutaman painalluksen jälkeen näytöllä lukee teksti Ok, nähdään kohta.
”Hei Tom, täälläpäin!” Alexin tuttu ääni saa Tomin havahtumaan ja hän ottaa hiljaista musiikkia soittaneet napit pois korviltaan. Muutamalla hölkkä askeleella kitaristi on ystävänsä luona ja tervehtii tätä nopealla käden puristuksella.
”What’s up? Selvisit eilen kotiin ja sillai?”
”Selvisin, selvisin, mutta mulla olis nyt vähän kiire. Pystyisitkö sä hommaamaan mulle kamaa niin, että se riittäisi muutamaksi viikoksi?”
”Muutamaks viikoks? Jätkä hei, onks kaikki ihan okei?” Alex kysyy huolissaan ja vetää heitä hieman sivumpaan, Tom veti edelleen vähän turhan paljon huomiota puoleensa.
Vältellen Tom kiemurtelee toisen katseen alla ja miettii varavaihtoehtoja, jos Alex ei suostuisikaan auttamaan häntä. Huokaisten Alex ravistaa toista hartiasta ja päättää jatkaa keskustelua, kun toinen ei ilmeisesti tulisi saamaan itsestään mitään ulos.
”Eiköhän se onnistu, mutta saat kyllä luvan selittää. Lähetää menee, tääl on liikaa ihmisiä”, tämä mutisee ja lähtee edellä kohti pääkatua, Tom seuraa muutaman askeleen myöhässä.
Kaksi päivää myöhemmin
”Tom, missä helvetissä sä oot luuhannut!” Bill huudahtaa juostessaan eteiseen, jossa toinen riisuu kenkiään tyynen rauhallisena ja katsoo rauhoittelevasti toista silmiin.
”Ota ihan iisisti, veli. Mä ajattelin, että me molemmat tarvitaan hieman tilaa itsellemme.”
Kyyneleet, jotka kohosivat nuoremman silmiin tämän tajutessa, että Tom on palaamassa viimein karkuretkeltään kotia, valahtavat hänen poskilleen. Onnellisena hän kaappaa vanhemman halaukseen eikä tahtoisi päästää enää koskaan irti.
”Hei kuule, mä en saa kohta enää henkeä!” Tom naurahtaa ja väkisin keventää toisen otetta ympärillään.
”Missä ihmeessä sä olet ollut! Mä olen ollut niin huolissani, kun mitään ei ole kuulunut ja-”
Nuoremman lause jää kesken, kun toisen rohtuneet huulet painuvat hänen omilleen ja vahvat käsivarret kietoutuvat lämpiminä hänen ympärilleen. Viime kerrasta oli kulunut jo niin kauan, että Bill tuntee humaltuvansa toisen kosketuksesta ja hän painautuu mahdollisimman lähelle Tomia varmistaakseen pystyssä pysymisensä, jos hänen polvensa sattuisivat pettämään alta. Tuttuun tapaansa Tom päästää kielensä leikittelemään toisen huulille saaden laulajan huokaisemaan.
”Kaikki on Bill hyvin. Mennään yläkertaan, mulla on ollut hirveä ikävä”, kitaristi sanoo tarttuessaan toista kädestä ja lähtee edellä kohti yläkertaa.
Ikäväl on ikävä tapa sisältää ruoskia
Välil mietin mitä jos tää päivä tulis
Surisinko ja jos surisin kestäiskö ruumis
Mut mä en pysty itkemään
Ennen kuin Bill ehtii edes huomata, hän jo makaa petaamattomalla vuoteella alastomana ja seuraa katseellaan veljensä levotonta liikehdintää sängyn edustalla edes takaisin. Hieman kiusaantuneena omituisesta tilanteesta nuorempi kiskaisee peittoa piilottaakseen edes osan paljaasta vartalostaan ja kohottautuu istumaan.
Mut pala kurkussa mä kidun
Tuntuu et mä virun kuival maal ja koitan hengittää kiduksilla
En voi koskee sua enää illal sä oot poissa
Mut onneks sun kuva hymyilee mun lompakossa
Mun pää ei enää kestä, Alex. Mä en kestä enää kuivilla, mä inhoan mun elämää juuri nyt. Mun on pakko vaihtaa maisemaa, Tomin omat sanat kaikuvat hänen takaraivossaan, kun hän viimein pysähtyy istahtaakseen sängynreunalle. Pimeän laskeutuessa huone muuttuu hämärämmäksi ja se saa Tomin olon helpottumaan edes hieman. Hän ei enää näkisi niin selkeästi toisen epäileviä silmiä, toisen ahdinkoa hänen vuokseen.
Ja nyt mä haluun vaan, kauas, kauas pois täältä
Haluun vaa ottaa rauhas ja selvittää päätä
Pysähdyn ottaa happee ihan vaan hetkeks
Ja taas löydän itteni uudest risteyksest
Minne sä muka menet? Älä lähde, Tom. Sä voit tulla mun luokse asumaan, mutta älä helvetissä hylkää tätä kaikkea, mikä sulla täällä on! Tom pyörittää päätään karistaakseen toisen sanat mielestään. Hän on jo valmistellut kaiken, kyydit, asumisen ja aineita. Viimeinen särähtää jopa hänen omaan korvaansa, mutta ainoastaan hyvällä tavalla.
Pitää vaan toivoo et kaunotar kestää kulkurii
Vaik ero välil pahalt tuntuuki
Mun on vaan vaikee pysyy paikoillani
En oo enää ääretön vaan kokeilen mun rajojani
Nään kyl itseni sun kanssa aloillani
Ja meil on talo ja niin edelleen
Mut nyt sä meet
”Bill… Voisitko sä mennä hetkeksi? Mä tarvitsen vielä hetken itselleni.”
Kietoen peiton paremmin ympärilleen Bill ujuttaa itsensä sängyllä toisen vierelle ja katsoo vanhemman jähmettyneitä kasvoja, jotka tuijottavat mitään sanomattomina vastakkaista seinää. Epäröiden Bill avaa suunsa ja laskee katseensa lattiaan.
”Sulla ei ole ollut mitään muuta kuin aikaa. Mä luulin, että nämä kaksi päivää olisi riittänyt… Enkö mä… Enää saa sua-”
”Ei nyt kyse ole siitä, Bill. Mä taistelen koko ajan itseäni vastaan, mutta mä en vaan voi tehdä sitä sun kanssa nyt. Usko mua, rakas, se on sun parhaaksi”, Tom kuiskaa kääntäessään surullisen katseensa toiseen ja laulaja mutristaa tyytymättömänä huuliaan.
”Mutta mä haluan, että sä teet sen! Mä haluan, että sä kaadat mut tuohon sängylle, suutelet mut hengiltä ja johdatat mut kosketuksellasi taivaaseen! Tom, katso mua!”
Väkisin Bill kääntää toisen kasvot omiaan kohti ja tutkii toisen silmiä sekä ilmettä, jotka eivät paljasta sanoja enempää. Hiljaiset kyyneleet valuvat nuoremman poskille, kun hän kääntää oman katseensa pois ja nousee jaloilleen, kiskoo nopeasti lattialta vaatteet takaisin päälleen ja lähtee ovelle.
”Bill. Sä vihaisit mua aamulla entistä enemmän, jos mä tekisin sen. Usko mua, rakas.”
Ku löydän sen tien mis saan sen liekin palaa taas mun sydämeen
Sit vast on mun aika palaa
Mut nyt mä lähen
--
B/N: Oli kyllä yllättävän helppoa tekstiä, enkä mä löytänyt sieltä muuta kuin pari virhettä. Toivottavasti niitä ei ollut enempää. Mä en ois periaatteessa koskaan uskonut edes, että Tom ratkeais taas aineisiin, vaikka mä tiesin, että se on hyvin mahdollista. Beta meni sanattomaksi. ^-^ Mutta niin, hyvää tekstiä oli. :) Ja en jaksa odottaa sitten seuraavaa osaa, hihi.
~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*
Osa 6.
Varovasti hän sipaisi hiussuortuvat pois toisen kasvoilta, asetteli ne varovaisesti, mutta hyvin huolellisesti toisen korvan taakse. Hän tiesi, että toinen halusi näyttää aina hyvältä, jopa nukkuessaan. Naurahtaen hän kuivasi vasemman poskensa ja sipaisi samalla liikkeellä varovaisesti toisen poskea.
”Mä…”
Hän aloitti lauseen, mutta keskeytti samantien. Hän pelkäsi äänensä särkyvän ja että se saattaisi herättää toisen. Sitä hän nyt vähiten halusi, kaikki oli jo muutenkin liian vaikeaa. Varovasti hän kurottautui toisen ylitse, käytti kätensä tyynyn alla ja möyhi sen jälleen mahdollisimman pehmeäksi.
Katseltuaan vielä hetken nukkuvaa veljeään kitaristi nousi jaloilleen ja heitti painavan näköisen retkeilyä varten hankitun repun selkäänsä. Hoppari huojahti hieman taaksepäin painolastin ansiosta, mutta saatuaan jälleen tasapainon hallintaansa, hän otti vielä pienen askeleen kohti sänkyä ja laskeutui painamaan pienen suukon toisen hiuksiin.
”Rakastan sua”, hän kuiskasi mahdollisimman hiljaa toisen korvaan ja toivoi, että sanat välittyisivät edes toisen uneen, jos tämä ei muistaisi sitä aamulla.
3 viikkoa myöhemmin
Henkinen tuska, fyysinen kipu. Viikkojen murehtiminen, toisen viikkoja kestänyt itku. Uusi potku, uusi verinen jälki kaarnaan. Kirous kaikuu ilmassa, mutta kukaan ei ole sitä kuulemassa. Kukaan ei saisi kuulla, muuten hän olisi pulassa.
Kaiun loputtua metsän valtaa jälleen täysi hiljaisuus, se saa verta vuotavan nuorukaisen ahdistumaan jälleen. Jo viikkoja jatkunut nyyhkytys alkaa jälleen kaikua hänen päässään, hän ei varmasti enää koskaan saisi sitä pois mielestään.
Rumpali heilauttaa repun selästään ja istahtaa maahan pyyhkäisten hikeä otsaltaan. Ilma on painostavan kostea ja jossakin kaukana jyrisee ukkonen. Varovasti hän painaa sidetaitoksen usean iskun seurauksena syväksi uurtuneen haavan päälle ja käärii valkeaa sideharsoa säärensä ympäri, jotta taitos pysyisi paikoillaan kotimatkan ajan. Kotona hänellä olisi aikaa hoitaa haava paremmin, jos hän edes jaksaisi vaivautua. Hän osaa jo nauttia tunteesta, kun yksittäinen veripisara tekee matkaa hänen säärellään kohti varpaita inhottavan hitaasti. Hän osaa jopa nauttia siitä, kun hänen rystysensä ovat niin turraksi hakatut, että hän tajuaa lopettaa vasta, kun luut jo melkein paistavat läpi ja…
Nokia Tune rikkoo täydellisen hiljaisuuden ja hetken Gustav miettii jättäisikö vastaamatta.
”Niin?” hän kuitenkin lopulta huokaisee puhelimeen. Hänen sanansa kaikuvat puiden lomassa, hän on niin syvällä metsässä, että edes moottoritien äänet eivät kantautuneet tänne saakka.
”Koska sä tulet kotiin? On taas hieman kriittinen tilanne”, kyllästynyt ääni toteaa väsyneesti toisessa päässä ja rumpali nousee jaloilleen.
”Minkälainen tällä kertaa on kyseessä?”
”Ei tuo taas suostu syömään, yritin jo kaikkea lempiruoasta pakottamiseen. Mä kuulen toiseen huoneeseen saakka, kuinka sen vatsa kurnii.”
”Yritä keksiä jotakin, mä olen kohta siellä. Nähdään.”
Hän heilauttaa repun takaisin selkäänsä noustessaan takaisin jaloilleen ja irvistää laskiessaan painon oikealle jalalleen. Hänellä ei kuitenkaan ole vaihtoehtoja, hänen on juostava. Lenkillehän hän oli alun perin sanonut lähtevänsä.
*******
”Bill, rupea nyt kaatamaan sitä keittoa kurkustasi alas tai mä teen sen väkipakolla!”
”Ei… ole… nälkä! Montako kertaa se pitää sanoa!”
”Onko sun korvat pudonnut kyynelien mukana päästä! Sun vatsasi huutaa ruokaa, sen kuulevat varmasti naapuritkin! Sä et ole kolmeen viikkoon syönyt juuri mitään ja kuihdut kohta kokoon!”
Georg on varma, että Gustav kuulee heidän iäisyyksiä jatkuneen kinastelunsa yläkertaan saakka, mutta tällä kertaa ei aikonut luovuttaa. Laulaja on jälleen laihtunut suorastaan silmissä ja basisti on varma, että jos hän painaisi sormellaan toisen ihoa kaulakuopan kohdalta, siihen napsahtaisi reikä ja hän pääsisi tunnustelemaan toisen ruokatorvea. Niin ohuelta toisen iho nykyään näyttää, jokainen luu ja suoni paistaa läpi, tilanne alkaa jo näyttää toivottamalta.
”Entäs sitten.”
”Mitäs sitten, jos Tom palaa? On valmis vihdoin asettumaan täysin aloilleen ja jättämään kaikki hölmöilyt? Ja sä olet poissa tällaisen mielettömän hulluuden vuoksi!”
Jälleen uusi kyynelvirta valuu alas nuorimman poskille ja voimakas nyyhkäisy vavisuttaa tämän heikkoa vartta. Ei Tom tulisi enää takaisin. Bill oli nähnyt ne valtavat määrät aineita tämän laukussa ja koko sen tavaramäärän, jonka nuorukainen oli pakannut mukaansa. Jos tämä ei kuolisi siihen määrään kamaa, niin hän ei siltikään palaisi. Kaikki toivo on jo menetetty.
”Mä lämmitän ton keiton nyt vielä kuudennen ja viimeisen kerran mikrossa. Ja mä vannon, että sä tulet nielemään ton keiton tässä seuraavan tunnin sisällä ja sä saat ihan itse valita helpomman tai vaikeamman keinon hoitaa se homma”, basisti uhoaa nostaessaan lautasen toisen nenän alta ja työntää sen mikroon.
*******
”Mun on hyvä tässä, mene nyt jo helvetti muualle hössöttämään!”
Nuorimman turhautunut, mutta totaalisen voimaton karjaisu saa vanhimman säpsähtämään ja irvistämään pahoittelevasti. Laulaja oli ollut viime aikoina äärimmäisen vähäpuheinen, saatikka sitten kovaääninen. Tapansa mukaisesti Bill käpertyy istumaan sohvan kulmaan, kietoo violetin viltin harteilleen ja jää jälleen tuijottamaan herkeämättä kohti heidän ovelleen johtavaa polkua. Sohva on käännetty juuri häntä varten kohti ikkunaa, se saa toisten olon vähemmän vaivautuneeksi. Oli ollut ahdistavaa katsella, kun toinen oli tuijottanut puunruskeaa seinää puolitoista viikkoa ilman minkäänlaisia elonmerkkejä. Nyt sentään pystyy ajattelemaan, että hän seurailee kadulla liikkuvia ihmisiä tai vähintään säätä, jos ei ole mitään muuta katseltavaa.
”Mä tuota tästä sitten menen. Pidä meteliä, jos tarvitset jotakin.”
Joka kerta basistista tuntuu yhtä pahalta jättää toinen istumaan yksin olohuoneeseen, vaikka hän tietää, ettei heistä olisi Billille mitään iloa. Hän ei kuullut tai nähnyt mitään eikä varsinaisesti reagoinut mihinkään. Välillä saattaa hyvin huomaamattomasti nyökäyttää päätään tai kääntää päätään juuri sen verran, että pystyy välinpitämättömästi vilkaisemaan selkänsä taakse. Talon romahtaminenkaan ei saisi häntä juoksemaan karkuun. Ei hän enää välittäisi.
*******
”Vaikeata oli, mutta nielihän se sen keiton vihdoinkin. Miten me saadaan tuo tajuamaan, että se idiootti ei ole palaamassa?” Georg murahtaa astuessaan rumpalin huoneeseen ja paiskaa oven perässään kiinni.
”Mikä toi on?” hän kuitenkin vaihtaa kysymystään huomatessaan syvän haavan toisen sääressä, jota Gustav on parhaillaan käärimässä sideharsolla piiloon.
”Äh, kuhan kompastuin matkalla kotiin. Ei se ole oikeastaan edes kipeä, pikku naarmu.” Ei kai hän nyt suoraan voinut myöntää, että nautti siitä kivusta? Häntähän pidettäisiin täysin sekopäänä.
”Ei, mutta kun se näyttää oikeasti pahalta”, basisti päättää pitää pintansa ja loikkaa istumaan sängylle, läpsäisten toisen haavaa piilottelevat kädet pois tieltä. Vanhemman kasvoille kohoava irvistys saa toisen pohtimaan pakokeinoa tilanteesta.
”Okei, se näyttää pahalta, mutta paranee ihan kotikonstein. Mutta sä taisit puhua jotain Billistä?”
”Anna mun edes pistää se side, niin mä kerron samalla.”
Georg katsoo toista vakavana, rumpalin hieman epäröidessä. Lopulta tämä kuitenkin ojentaa desinfiointiaineen, sidetaitoksen ja -harsorullan toisen syliin. Tyytyväinen virne käväisee toisen kasvoilla, kunnes se jälleen synkkenee, kun hän alkaa selittää päivän aiempia tapahtumia.
”… ja se liioittelematta ihan oikeasti kohta kuihtuu pois. Olethan sä nähnyt, kuinka sen luut paistaa entistä enemmän ja se on kalpeampi kuin vampyyrit televisiosarjoissa.”
”Mistä sä ton repäsit?” Gustav pärskähtää ja pitelee sidetaitosta paikoillaan, kun toinen yrittää pohtia miten päin lähtisi harsoa kiertämään toisen sääreen.
”No ei nyt sattunut tulemaan mitään muutakaan mieleen. Ja televisiosarjoissa ne on sentään tosi liioiteltuja!”
Hetkeksi huoneen täyttää nauru, jota koko talossa ei ole kuultu moneen viikkoon. Kukaan ei ollut nähnyt tai kuullut mitää nauramisen aihetta. Eipä tuo kyllä ihmekään, olivathan he kaikki vain istuneet sisällä, käyneet ulkona ja kaupungilla vain pakosta.
”Meidän pitää nyt vain koittaa jatkaa normaalia elämää, niin kaikki järjestyy kyllä”, Georg sanoo edelleen hymyillen, eikä enää koskaan haluaisi pyyhkiä hymyä kasvoiltaan. Hän oli jo ehtinyt unohtaa, miten hyvän mielen se tuo.
”Helpommin sanottu kuin tehty, ainakin Billin osalta”, Gustav tokaisee hiljaa ja nyökkää pienesti toiselle kiitokseksi, kun tämä saa viimein siteen pääteltyä.
Molemmat jähmettyvät kuullessaan askelia portaista ja kääntävät katseensa ovelle. Laahaavat, hitaat askeleet pysähtyvät oven kohdalle ja kahva vääntyy vaivalloisesti alas. Bill pujahtaa pienestä raosta huoneeseen ja jää nojaamaan seinään oven vieressä, hän painaa päänsäkin seinää vasten ja sulkee väsyneenä silmänsä.
”Mä menen nyt nukkumaan, mä olen rättiväsynyt”, nuorin huokaisee ja Gustav pyöräyttää virnistäen silmiään.
”Koira uskaltaa vihdoin jättää vahtivuoronsa”, hän kuiskaa Georgille pienesti virnistäen, ennen kuin jatkaa kuuluvammin;
”Hyvä ajatus, nuku hyvin.”
Laulaja katsahtaa vielä heihin ja sängyllä istuva kaksikko hymyilee hänelle. Bill kääntyy jo ovea kohti, kunnes käännähtää vielä ympäri ja katsoo toisia pää hieman kallellaan.
”Luuletteko te, että Tom tulee vielä takaisin?”
Vaivautuneena molemmat liikahtavat sängyllä ja huoneeseen laskeutuu painostava hiljaisuus. Bill niiskauttaa ja se saa vanhimman nostamaan katseensa laulajaan, hän katsoo toista pahoittelevasti sanoessaan;
”Mä en tiedä, Bill. Mutta ehkä meidän kannattaa varautua siihen, että se ei palaa ainakaan lähiaikoina.”
”Mutta palasithan säkin?”
”Joo, mutta jos nyt ihan suoraan puhutaan, niin mä en käyttänyt niin tappavia aineita kuin Tom. Ja jos sä et liioitellut siitä määrästä, jonka se otti mukaan, niin mä en jaksa edes toivoa parasta.”
Hetken Bill katsoo basistia kyynelsilmin, kunnes nyökkää pienesti ja painaa katseensa vihreisiin villasukkiinsa, joihin on puhjennut reikä isovarpaan kohdalle. Kyynel putoaa hänen sukalleen ja luo siihen tumman laikun.
”Mutta elämä jatkuu, Bill”, Gustav tokaisee kannustavasti ja jälleen nuorin nyökkää pienesti.
”Mä menen nyt nukkumaan.”
********
Huoneeseensa päästyään Bill istahtaa ensin varovasti sängynreunalle. Hän oli viimeksi nukkunut omassa sängyssään viikkoja sitten. Vasemman puoleinen paikka on edelleen samanlainen, jollaiseksi Tom oli sen jättänyt noustuaan viimeisen kerran kyseiseltä sängyltä. Varovasti Bill hivuttautuu sängynreunalla omasta oikeasta reunastaan sängyn vasemmalle laidalle ja nostaa tummansinisellä pussilakanalla verhotun peiton syliinsä, rutistaen sitä tiukasti.
”Tää kaikki on vaan unta, tää kaikki on vaan unta…” hän mutisee painaen silmänsä tiukasti yhteen ja avaa ne jälleen, jotta tuntisi heräävänsä unesta. Painajaisesta, joka on muuttunut hänen elämänsä kamalimmaksi.
Kaikki tuntuu kuitenkin todellisemmalta kuin koskaan ennen. Hän haistaa jälleen Tomin tuoksun tämän peitosta ja hän tuntee kuinka uusi itku tekee tuloaan, kyyneleet polttelevat jo hänen luomiaan. Hän kapuaa peiton kanssa sängylle ja painaa päänsä siniseksi verhotulle tyynylle. Tomin tyynylle.
”Mitä ihmettä…” hän mutisee nostaessaan tyynyn päänsä alta, hän oli osunut johonkin asetellessaan tyynyä paremmin.
Laulaja nousee istumaan pidellen ruskeaa kirjekuorta käsissään ja tuijottaa omaa nimeään sen etupuolella. Mahdollisimman varovasti hän repäisee kuoren auki ja kurkistaa sisään.
Bill,
mun ei pitänyt jättää mitään viestiä, mutta mä ajattelin tämän parantavan sun oloasi edes ihan vähän. Älä hätäile, mulla tulee olemaan kaikki hyvin ja mulla on jo suunnitelma meidän varalle.
Billin huulille nousee onnellinen hymy ja hän ei malttaisi lukea kirjettä loppuun. Kuinka hän oli kehdannut epäillä, että Tom olisi jättänyt hänet tänne yksin? Tällä kertaa hänen kyyneleensä johtuvat onnesta ja hän pakottaa itsensä lukemaan kirjeen loppuun.
Mä tulen Bill hakemaan sut, kunhan mä ensin löydän meille turvallisen paikan. Usko pois, mä tulen hakemaan sut ja sen jälkeen me saadaan olla ihan vain kahden! Mä en jätä sua sinne yksin!
Nähdään muutaman viikon kuluttua!
- Tom
---
B/N: Löysin sieltä vain muutaman virheen, mutta koskaan en voi olla varma, onko niitä enemmänkin. Mulla vastuu taas, jeh. Okei, tää oli ehkä vähän lyhyt muihin verrattuna, mutta ei se haitannut paljoakaan. Toi loppu vähän hämäsi, koska kerrottiin, että tuosta Tomin lähdöstä oli kulunut kolme viikkoa ja kirjeessä Tom sanoi, että se tulee hakemaan Billin parin (joka tarkoittaa yleensä kahta) viikon päästä. Mutta ehkä siihenkin on joku syy, ettei Tom oo päässyt hakemaan Billiä. Mutta niin, oikein hyvä osa taas. ^-^
~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*
Epilogi
”Bill! Miten työpäivä meni?” Georg huhuilee keittiöstä kuullessaan askeleita eteisestä ja ulko-oven pamahtavan kiinni.
Hymyillen nuorempi saapuu keittiöön, laskee työlaukkunsa jakkaralle pöydän ääreen ja astelee jääkaapille. Hän nappaa sieltä tuoremehutölkin ja istahtaa pöydän ääreen, basisti ojentaa hänelle lasin.
”Todella hyvin, itse asiassa. Mä sain yhden tosi mielenkiintoisen suunnitteluprojektin. Gustavkin käväisi matkallaan töihin.”
Georg istahtaa itsekin pöydän ääreen toista vastapäätä ja katselee hetken toisen hymyä. Nuorin oli piristynyt kummasti löydettyään veljensä jättämän kirjeen, mutta on valitettavasti myös ainut, joka jaksaa uskoa Tomin tyhjiin lupauksiin.
”Aijaa. Onneksi se osaa nykyään suunnata aggressionsa liikuntaan itseinhon sijaan.”
”Miten sun työnhaku edistyy?” Bill vaihtaa aihetta ja hymyilee toiselle kannustavasti. Georg vain toivoo, että tuo hymy ei enää haihtuisi toisen huulilta.
”Tänään oli yksi haastattelu ja se meni ihan hyvin. Kai, ainakin itselleni jäi siitä hyvä fiilis.”
Bill nyökkää ja katsoo tyhjää lasia, jota pyörittelee käsissään. Hetken hiljaisuuden jälkeen hän nousee pöydästä, vie lasinsa tiskiin ja nappaa laukkunsa tuolilta.
”Sulle muuten tuli kirje. Mä yritin tunnistaa postileiman, mutta en saanut paikan nimestä selvää. Se on sun huoneessa”, Georg huikkaa vielä toisen perään tämän kavutessa portaita.
Georg ei raaskinut vielä kertoa toiselle koko totuutta ja jää pöydän ääreen irvistelemään, painaen kasvot käsiinsä. Kyllähän he olivat aamulla Gustavin kanssa tunnistaneet käsialan, ei siitä voinut erehtyä.
*******
Bill-rakas,
mun lähdöstä onjo 5 viikkoa ja mä tiedän, mä lupasin tulla parin viikon sisällä hakemaan sut. Mutta mä en halua sua tänne. Mua pelottaa jo itseänikin niin paljon ja mä en halua, että sä joudut kokemaan tän kaiken. Mä en tahdo, että sä joudut jälleen kärsimään mun toilailuista.
Mä en edes tiedä, että tulenko mä itse selviämään tästä, mutta mä haluan, että sä tiedät, että se ei johdu susta. Kaikkein vähiten susta. Mä en vaan voi enää elää ilman aineita ja sä tiedät, miten vaikeaa mun on päästä niistä eroon. Enkä mä enää edes halua, elämä on niin paljon helpompaa niiden kanssa.
Gustav ja Georg pitävät susta varmasti huolta ja lupaa, että et tee mitään typerää! Mä lupaan, että mä olen kerrankin selvä tätä kirjoittaessani ja tarkoitan jokaista sanaa.
Joten Bill, rakastan sua ja jos kaikki menee hyvin, niin me ehkä nähdään vielä joskus.
- Tom
P.S. Mä tiedän, että sua itkettää, mutta mä en ole enää sen arvoinen. Pyyhi kyyneleet ja jatka elämää hymyssä suin. Sä tiedät, että mä rakastan nähdä hymyn sun huulilla ja uskon, että voin aistia sen näinkin kauas. Vielä kerran, rakastan sua.
Täysin ilmeettömin kasvoin, tyhjää tuijottaen, Bill alkaa hitaasti repiä pitelemäänsä paperia pieniksi siivuiksi. Hän on lukenut sen jo viidesti läpi ja jokaisella lukukerralla sanat tuntuivat entistä todellisemmilta. Kun kirje on enää pientä silppua tummalla matolla, jonka päällä hän istuu, hän nostaa hieman maton reunaa ja pyyhkäisee palaset sen alle. Väkisin hän pidättelee kyyneleet sisällään, hän aikoo tehdä kuten Tom pyysi.
Ja hän odottaisi. Hän odottaisi omaa Tomiaan, vaikka vanhemman kaksosen oma uskokaan ei meinannut siihen riittää. Ja viimein kaikki alamäet heidän elämissään olisivat ohi.
--
B/N: Noniih, tää olikin paljon parempi, mitä se toinen vaihtoehto. ^-^ Ei jättänyt kylmäksikään. Itse asiassa tää oli tosi hyvä ja tuli onnellinen olo, kun oli onnellinen loppu. Ihana! Ja beta jäätyy... En osaa sanoa mitään muuta. Tää oli tosiaan ihan mahtava ficci ja tätä oli mahtava betata. Toivottavasti saadaan sulta jatkossakin uutta tekstiä. Beta kiittää ~ :)
